Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kerrattiin 40-vuoden takaista Veijo Meren näytelmää Arto af Hällströmin ohjauksessa.
Nuoretkin näyttelijät herkuttelivat elävästi rooleissaan suomalaisella kansantyyppikuvauksella. Niin esim. Timo Tuomisen tosi osuvan hauskasti tehty vanhapoika, vanhempi veli hauskoine ujonsekaisine,syrjäänvetäytyvine ilmeineen ja olemuksineen.Ja monet muutkin mehevät erilaiset tyyppikuvaukset hämäläisestä kyläyhteisöstä.
Kristiina Sahan puvustus oli todella tuttua 70-luvun alkua ja vahvistaa taas kerran epookin aitouden merkitystä.
Toivottavasti tämä hölmö historiallisten hahmojen sekalainen nykyaikaistaminen alkaa mennä teatterissa ohi kuten Niskavuoren emännän läikkysatiinit ja kirkkaat silkit.
Kansankuvaus oli eilen aitoa toisinkuin esim. Kaupunginteatterin Vennamossa, jossa esiintyivät samanaikalaiset,mutta liikaa melskaavat tyypit ( Sveholm hyvänä poikkeuksena ).
Nämä olivat hämäläishitaudessaan ja -hiljaisuudessaan uskottavia.
Siitä pidin, enkä ole varsinaista maalaiskuvausta aikoihoin nähnytkään, joten sekin maistui-pitkästä aikaa.
Vanhatkin naiset olivat juuri olemukseltaan riemastuttavia kuten Terhi Panulan dementoituva äiti hauskan karmeine olemuksineen, jossa ei juuri mitään kaunisteltu , mutta joka nauratti pienilläkin eleillään, sama koskee Paula Siimeksen aitoa äkäistä "häijyä tytärtä ".
Ei siellä hämäläisessä maalaiskylässä paljoa oikeasti tapahtunut. Alun pesäpallo-ottelu ja tanssit oli mainiosti kuvattu. Ehkä tuo lopun merkityksellinen välienselvittely, perintöasioineen jäi jotenkin latteaksi.
Hyvä olisi etukäteen tietää, että kovin hidasta on tapahtuminen, mutta tyypit nautittavan herkullisia hämäläisiä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti