Kirjoitettu 23.5.2010
Kannatti mennä katsomaan Fassbinderin 1970-luvun klassikko, vaikka esitykseen menoni siirtyi kaksi kertaa.
Kuusi naisnäyttelijää lavalla ja tyylikäs suoritus.Kristiina Haltun Petra kävi aikamoisen tunnemyrskyn vaiheet taidokkaasti. Takaani kuului kommentti "kuin noita-akka " ja viha ja pettymys sai hänet todella kiehumaan.Nuori pintaliitäjä ja suhteen hyväksikäyttäjä Johanna Kokko selvitti myös hömpsänroolinsa hyvin. Mainio oli Marjaana Maijalan uskollinen sihteeri ja altis palvelija, joka oli mukana lähes koko ajan sanomatta sanaakaan ja silti ilmeillä ja eleillä toimivana. Katariina Kaituen tyylikäs, käärmemäinen ystävätär oli myös teennäisyydessään uskottava roolisuoritus.
Elli Castrenin hassahtava hippipukuinen äiti esiintyi vain aivan lopussa eikä paljoa kauemmin ollut mukana Ulla Raition naiivi koulutyttö-tytär, joka joutui lopussa kestämään äitinsä vihan ja pettymyksen tunteet.
Näitä kuuden naisen ihmissuhdesoppaa ohjasi mies eli Antti Einari Halonen ja samoin oli tyylikkään ja visuaalisesti nautittavan lavastuksen ja puvustuksen takana mies eli Ralf Forsström.
Yksinäytöksinen esitys kesti vain 1 tunnin ja 40 minuuttia ja se todella hyvin riitti kokonaisuudeksi.
Näin siis viikon sisällä kolme varsin erilaista naisen asemaa käsittelevää teatteriesitystä.
sunnuntai 23. toukokuuta 2010
torstai 20. toukokuuta 2010
AMIJIMA 19.5.2010 , Omapohja toisen kerran
Kirjoitettu 20.5
Harvemmin olen samaa näytelmää katsonut kahdesti saman näytäntökauden kuluessa.
Ensimmäinen havaintoni oli , että tammikuinen esitys, joka positiivisesti yllätti minut tuntui suomalaisessa talvessa värikylläisemmältä kuin nyt ihanan kevätsään kukoistuksessa.
Ei silti kauniit puvut ja runsaat peruukit näyttivät nytkin ihan hyviltä. Ehkä alkupuolen meluisuus tuntui nyt sekaisemmalta ja lopun visuaalinen kauneus nyt taas korostui. Koreografia toimi erinomaisesti.
Katselin siis teattereissa peräkkäisinä iltoina naisen hyvin alistettua asemaa,vaikka tämä vanhan japanilainen kuvio oli tietysti kaikin tavoin kulttuurisesti vieraampi. Mutta aika kurjaa oli vaimon täydellinen nöyrtyminen ja geishatytön taipuminen kohtaloonsa vaikkakin kaukana 1700-luvun maailmassa. Ja totaalista oli keskitysleirin naisten väkivaltainen alistaminen Q:n näytelmässä edellisenä iltana.
Amijiman näyttelijät osoittivat taas kerran Kansallisen hyvää taitoa, oli välillä vaikea muistaa näitä näyttelijöitä suomalaisiksi, niin hyvin he van nhoissa japanilaisrooleissaan ja kuvioissaan toimivat.
Harvemmin olen samaa näytelmää katsonut kahdesti saman näytäntökauden kuluessa.
Ensimmäinen havaintoni oli , että tammikuinen esitys, joka positiivisesti yllätti minut tuntui suomalaisessa talvessa värikylläisemmältä kuin nyt ihanan kevätsään kukoistuksessa.
Ei silti kauniit puvut ja runsaat peruukit näyttivät nytkin ihan hyviltä. Ehkä alkupuolen meluisuus tuntui nyt sekaisemmalta ja lopun visuaalinen kauneus nyt taas korostui. Koreografia toimi erinomaisesti.
Katselin siis teattereissa peräkkäisinä iltoina naisen hyvin alistettua asemaa,vaikka tämä vanhan japanilainen kuvio oli tietysti kaikin tavoin kulttuurisesti vieraampi. Mutta aika kurjaa oli vaimon täydellinen nöyrtyminen ja geishatytön taipuminen kohtaloonsa vaikkakin kaukana 1700-luvun maailmassa. Ja totaalista oli keskitysleirin naisten väkivaltainen alistaminen Q:n näytelmässä edellisenä iltana.
Amijiman näyttelijät osoittivat taas kerran Kansallisen hyvää taitoa, oli välillä vaikea muistaa näitä näyttelijöitä suomalaisiksi, niin hyvin he van nhoissa japanilaisrooleissaan ja kuvioissaan toimivat.
keskiviikko 19. toukokuuta 2010
AIVAN KUIN MINUA EI OLISI,Q-teatteri, 18.5.2010
Kirjoitettu 19.5.2010.
Olipa hyvä, että ehdin katsoa Q:n vahvan esityksen.Slavenka Drakulicin romaanin pohjalta Antti Hietala oli hyvin dramatisoinut ja hyvin ohjannut Bosnian sodan väkivallasta alistettujen, keskitysleirille joutuneiden naisten tarinan. Hyvä ja tarpeellinen asia esitettaväksi ja muistutettavaksi ihmisen kauhukokemuksista.
Elena Leeve esitti loistavasti opettajaa, joka tarinansa keskitysleirillä kertoi.
Hannu-Pekka Björkman viidessä väkivallan käyttäjän, kapteeninkin roolissa teki hienoa työtä,koko ajan.
Jussi Nikkilä taiteili peräti kahdeksassa roolissa mm näytelmäkirjailijana ja surkeana, häväistynä vartijapoikana, jopa Naistenhuoneen naisvanginkin kovassa, katkerassa roolissa ja vielä Lotta Lehtikari viidessä eri taitoroolissa, lisäksi mukana oli kaksi nuorta naista. Kaikki näyttelijät onnistuivat.
Väkivalta oli läsnä, mutta onneksi sillä ei lainkaan mässäilty vaan kohtaukset esitettiin " maltillisesti ", silti täynnä sodanajan järjettömyyttä, mutta niin että näytelmä oli hyvin seurattavissa ja katsottavissa. Ohjaajan hienoa ammattityötä!
Vertaisin- ,sijoittaisin samaan sarjaan Puhdistuksen kanssa tai saman, Q- teatterin loistavan syyllisyysteemoitetun Hitlerin kellonsoittajan kanssa.
Siis kovin tarpeellisia muistutuksia meille ihmisille sodanajan järjettömyydestä aivan lähihistoriasta ja ihmisen petomaisuudesta.Ja siitä mitä tietysti tapahtuu tänäänkin maailmalla sekasorrossa.
Hieno, vahva esitys !
Olipa hyvä, että ehdin katsoa Q:n vahvan esityksen.Slavenka Drakulicin romaanin pohjalta Antti Hietala oli hyvin dramatisoinut ja hyvin ohjannut Bosnian sodan väkivallasta alistettujen, keskitysleirille joutuneiden naisten tarinan. Hyvä ja tarpeellinen asia esitettaväksi ja muistutettavaksi ihmisen kauhukokemuksista.
Elena Leeve esitti loistavasti opettajaa, joka tarinansa keskitysleirillä kertoi.
Hannu-Pekka Björkman viidessä väkivallan käyttäjän, kapteeninkin roolissa teki hienoa työtä,koko ajan.
Jussi Nikkilä taiteili peräti kahdeksassa roolissa mm näytelmäkirjailijana ja surkeana, häväistynä vartijapoikana, jopa Naistenhuoneen naisvanginkin kovassa, katkerassa roolissa ja vielä Lotta Lehtikari viidessä eri taitoroolissa, lisäksi mukana oli kaksi nuorta naista. Kaikki näyttelijät onnistuivat.
Väkivalta oli läsnä, mutta onneksi sillä ei lainkaan mässäilty vaan kohtaukset esitettiin " maltillisesti ", silti täynnä sodanajan järjettömyyttä, mutta niin että näytelmä oli hyvin seurattavissa ja katsottavissa. Ohjaajan hienoa ammattityötä!
Vertaisin- ,sijoittaisin samaan sarjaan Puhdistuksen kanssa tai saman, Q- teatterin loistavan syyllisyysteemoitetun Hitlerin kellonsoittajan kanssa.
Siis kovin tarpeellisia muistutuksia meille ihmisille sodanajan järjettömyydestä aivan lähihistoriasta ja ihmisen petomaisuudesta.Ja siitä mitä tietysti tapahtuu tänäänkin maailmalla sekasorrossa.
Hieno, vahva esitys !
lauantai 15. toukokuuta 2010
VAIMONI ON TOISTA MAATA, Lilla Teatern 14.5.2010
Kirjoitettu 15.5.2010.
Lillanin HEMMAFESTEN nyt suomennettuna ja alunperin ranskalaisen Gilles Dyrekin menestyskomedia Pariisista vuodelta 2003 oli aivan mainio, hauska ja kepeä esitys.
Ohjaaja Arn-Henrik Blomqvist ja neljä taitavaa näyttelijää onnistuivat taidolla yksinäytöksisessä komediassa. Oli hauskaa !
"Hunajainen" isäntäpari Helena Vierikko ja Sampo Sarkola ja varsinkin mainiosti näyttelevä vierailijapariskunta Jonna Järnefelt ja Kari-Pekka Toivonen saivat asiat todella solmuun ja sotkuun ja naurattivat yleisöä.
Ajattelen, että tälläinen "salonkikomedia " ei ole supisuomalaiselle helppoa ja toimivaa, mutta istuu hyvin Lillanin suomenruotsalaiseen perinteeseen. Teksti oli toki ihan hyvin sovellettu suomalaiseen nuorenparin olohuoneeseen.
Erinomaista oli myös, ettei näytelmää turhaan pituudella venytetty, vaan se toimi koko ajan. Uskoisin, että komedia menestyy suomenkielisenä versiona ensi syksynä. Hauskaa nähdä välillä tälläistä kepeää iloittelua.
Lillanin HEMMAFESTEN nyt suomennettuna ja alunperin ranskalaisen Gilles Dyrekin menestyskomedia Pariisista vuodelta 2003 oli aivan mainio, hauska ja kepeä esitys.
Ohjaaja Arn-Henrik Blomqvist ja neljä taitavaa näyttelijää onnistuivat taidolla yksinäytöksisessä komediassa. Oli hauskaa !
"Hunajainen" isäntäpari Helena Vierikko ja Sampo Sarkola ja varsinkin mainiosti näyttelevä vierailijapariskunta Jonna Järnefelt ja Kari-Pekka Toivonen saivat asiat todella solmuun ja sotkuun ja naurattivat yleisöä.
Ajattelen, että tälläinen "salonkikomedia " ei ole supisuomalaiselle helppoa ja toimivaa, mutta istuu hyvin Lillanin suomenruotsalaiseen perinteeseen. Teksti oli toki ihan hyvin sovellettu suomalaiseen nuorenparin olohuoneeseen.
Erinomaista oli myös, ettei näytelmää turhaan pituudella venytetty, vaan se toimi koko ajan. Uskoisin, että komedia menestyy suomenkielisenä versiona ensi syksynä. Hauskaa nähdä välillä tälläistä kepeää iloittelua.
VAIMONI ON TOISTA MAATA, Lilla Teatern 14.5.2010
Lillanin suomennettu Hemmafesten, alunperin ranskalaisen Gilles Dyrekin menestyskomedia vuodelta 2003 Pariisista oli aivan mainion kepeä ja onnistunut näytelmäesitys. Ohjaaja Arn-Henrik Blomqvist ja neljä taitavaa näyttelijää saivat yksinäytöksisen hassuttelun todella toimimaan. Oli hauskaa.
Sekä "hunajainen " isäntäpari Helena Vierikko ja Sampo Sarkola että varsinkin vierailevaa pariskuntaa esittävät mainiot Jonna Järnefelt ja Kari-Pekka Toivonen onnistuivat tilanteissa, jotka menivät yhä enemmän solmuun ja sotkuun ja naurattivat hyvin teatteriyleisöä.
Ajattelen, että tälläinen kepeä iloittelu ei ole supisuomalaisten leipälaji mutta onnistuu hyvin suomenruotsalaiseen Lillanin perinne- tyyliin. Näyttelijät taisivat hiukan muuttua verrattuna Hemmafesteniin.
Välillä tälläinen komedia maistuu, se ei todellakaan ollut turhaan pituudella venytetty ja uskoisin, että suomenkielinen versio menestyy hyvin ensi syksynä.
Sekä "hunajainen " isäntäpari Helena Vierikko ja Sampo Sarkola että varsinkin vierailevaa pariskuntaa esittävät mainiot Jonna Järnefelt ja Kari-Pekka Toivonen onnistuivat tilanteissa, jotka menivät yhä enemmän solmuun ja sotkuun ja naurattivat hyvin teatteriyleisöä.
Ajattelen, että tälläinen kepeä iloittelu ei ole supisuomalaisten leipälaji mutta onnistuu hyvin suomenruotsalaiseen Lillanin perinne- tyyliin. Näyttelijät taisivat hiukan muuttua verrattuna Hemmafesteniin.
Välillä tälläinen komedia maistuu, se ei todellakaan ollut turhaan pituudella venytetty ja uskoisin, että suomenkielinen versio menestyy hyvin ensi syksynä.
lauantai 8. toukokuuta 2010
Galilein elämä, Kansallisteatteri Pieni 7.5.2010
Brechtin voimakastekstinen näytelmä tuo ensimmäiseksi mieleeni Lasse Pöystin hienon, upean, unohtumattoman tulkinnan Galileona ( ohj. Ralph Långbacka ) Helsingin Kaupunginteatterin suurelta lavalta vuodelta 1987. Siis se nyt syrjään,(en muista oliko kyse kirjailijan tästä samasta versiosta vai aiemmasta),mutta nyt katsotaan Katariina Lahden uutta ohjausta Kansallisteatterissa.
Kaikki nykyteatterin uudet lisuke-elementit ovat näkyvissä: keventäminen, modernisoiminen, tyylien sotkeminen ja uusi musiikki. Niin ja komeat tähtitaivaan projisoinnit seinille ( Jenni Valovirta )-ne olivat mielestäni hyviä.Samoin lavastuksen( Katri Rentto )suuri observatoriota ja muutakin markkeeraava, lavan täyttävä metalliympyrä. Lavastuksen rakentajilla alkaa olla aika työ, kun Suurelle näyttämölle samana iltana meni jättimäinen kermakakku Ihmisvihaajalle. Ja näyttelijöiden ketteryyden tietenkin tulee vain lisääntyä niillä juostessa ja liukuliikkeissä.
Pidin kuitenkin tästä vaikuttavasta näyttämöhäkkyrästä.
Mutta minun oli kyllä aluksi vaikea niellä kaikkia ohjaajan keventämis- tai mitä lie satiirisia ilveilytemppuja. Eli alkaa olla tavanomaista, että hyvin vähäpukeisia, modernisti puettuja nuoria on kosiskeltavana lavalla. Nyt tämän roolin sai erikoisesti Galilein tytär, enkä pitänyt Emilia Sinisalon raisusta, vähäpukeisesta keikkumisroolista.Oikea historiallinen tytär kai muuten kasvoi luostarissa, mutta sehän on kovin vanhanaikaista.
Hyviä, taitavia näyttelijöitä oli lavalla, mutta kovin hepposiksi, kevyiksi jäivät henkilökuvat paitsi itse päähenkilöä, Markku Maalismaata.Esim. arvostamani Minna Haapkylä olisi kyllä saanut rouva Sartiin muutenkin muutoksenkuvaa kuin ulkonaisilla seikoilla. Miksi ihmeessä hänen piti koko ajan alussa tupakoida.
Hauskojakin roolisuorituksia liikkui lavalla.
Koko näytelmä parani mielestäni loppua kohti ja tyttärenkin rooli muuttui ymmärrettäväksi inkvisition henkisesti murtaman Galilein sairaan vanhuksen hoitajana.Vaikuttava oli tiedemiehen halu taistella edelleen ja Discorsin salakuljetuksen järjestäminen Hollantiin. Hieno,vaikuttava loppu.
En ymmärtänyt näytelmän nykymusiikillista sotkua ( taas kerran) ja alan kohta uskoa, etteivät puvustajat (ilmeisesti yhteistyössä ohjaajien kanssa) enää hallitse mitään oikeasta epookista.Oliko tämä muka nyt kokonaan 1950-lukua, kun ainakin Audrey Hepburn keikisteli"lomalla Roomassa".
Ehkä senkin takia puolestaan, tämän näytäntökauden loistavin näyttämösuoritus, Pitkän päivän matka yöhön oli niin vaikuttava, että se oli puvustettu oikeaan epookkiin. Ainakaan ei nuorempi katsojakunta kohta tiedä mitään tyyleistä, kun ei niitä enää juuri missään oikein esitetä (lukuunottamatta hyviä brittileffoja ).
Oli näyttämöllä kyllä herkullisia mafiososuorituksia ja ilveilijöiden tanssi oli varsin vauhdikas.
Tässä tietysti nurisee nyt historianopettaja, joka on aina opettanut , että historian ihmisiä ja ratkaisuja pitää yrittää ymmärtää heidän omasta aikakaudestaan ja edellytyksistään käsin.
Tiedän, ettei tämä näytelmä ollut dokumentti ja ennenkaikkea ymmärrän miten herkullisia samaistuksia tai vertailukohtia tässäkin saadaan/ saataisiin nykypäivään tieteentutkijoiden ja vallankäyttäjien ristiriidasta erilaisissa järjestelmissä.
Brecht kyllä myös kirjoittaa herkullisesti Galileinsa henkilökohtaisista heikkouksista.Galileon koko elämä ja työ on todella mahtava aihe.
Mielestäni ohjaaja käytti liikaa temppuja näyttämöllä. Onneksi teksti on koko ajan niin hyvää ja voimakasta.
Kaikenkaikkiaan pidin Galilein elämästä, näytelmästä.
Kaikki nykyteatterin uudet lisuke-elementit ovat näkyvissä: keventäminen, modernisoiminen, tyylien sotkeminen ja uusi musiikki. Niin ja komeat tähtitaivaan projisoinnit seinille ( Jenni Valovirta )-ne olivat mielestäni hyviä.Samoin lavastuksen( Katri Rentto )suuri observatoriota ja muutakin markkeeraava, lavan täyttävä metalliympyrä. Lavastuksen rakentajilla alkaa olla aika työ, kun Suurelle näyttämölle samana iltana meni jättimäinen kermakakku Ihmisvihaajalle. Ja näyttelijöiden ketteryyden tietenkin tulee vain lisääntyä niillä juostessa ja liukuliikkeissä.
Pidin kuitenkin tästä vaikuttavasta näyttämöhäkkyrästä.
Mutta minun oli kyllä aluksi vaikea niellä kaikkia ohjaajan keventämis- tai mitä lie satiirisia ilveilytemppuja. Eli alkaa olla tavanomaista, että hyvin vähäpukeisia, modernisti puettuja nuoria on kosiskeltavana lavalla. Nyt tämän roolin sai erikoisesti Galilein tytär, enkä pitänyt Emilia Sinisalon raisusta, vähäpukeisesta keikkumisroolista.Oikea historiallinen tytär kai muuten kasvoi luostarissa, mutta sehän on kovin vanhanaikaista.
Hyviä, taitavia näyttelijöitä oli lavalla, mutta kovin hepposiksi, kevyiksi jäivät henkilökuvat paitsi itse päähenkilöä, Markku Maalismaata.Esim. arvostamani Minna Haapkylä olisi kyllä saanut rouva Sartiin muutenkin muutoksenkuvaa kuin ulkonaisilla seikoilla. Miksi ihmeessä hänen piti koko ajan alussa tupakoida.
Hauskojakin roolisuorituksia liikkui lavalla.
Koko näytelmä parani mielestäni loppua kohti ja tyttärenkin rooli muuttui ymmärrettäväksi inkvisition henkisesti murtaman Galilein sairaan vanhuksen hoitajana.Vaikuttava oli tiedemiehen halu taistella edelleen ja Discorsin salakuljetuksen järjestäminen Hollantiin. Hieno,vaikuttava loppu.
En ymmärtänyt näytelmän nykymusiikillista sotkua ( taas kerran) ja alan kohta uskoa, etteivät puvustajat (ilmeisesti yhteistyössä ohjaajien kanssa) enää hallitse mitään oikeasta epookista.Oliko tämä muka nyt kokonaan 1950-lukua, kun ainakin Audrey Hepburn keikisteli"lomalla Roomassa".
Ehkä senkin takia puolestaan, tämän näytäntökauden loistavin näyttämösuoritus, Pitkän päivän matka yöhön oli niin vaikuttava, että se oli puvustettu oikeaan epookkiin. Ainakaan ei nuorempi katsojakunta kohta tiedä mitään tyyleistä, kun ei niitä enää juuri missään oikein esitetä (lukuunottamatta hyviä brittileffoja ).
Oli näyttämöllä kyllä herkullisia mafiososuorituksia ja ilveilijöiden tanssi oli varsin vauhdikas.
Tässä tietysti nurisee nyt historianopettaja, joka on aina opettanut , että historian ihmisiä ja ratkaisuja pitää yrittää ymmärtää heidän omasta aikakaudestaan ja edellytyksistään käsin.
Tiedän, ettei tämä näytelmä ollut dokumentti ja ennenkaikkea ymmärrän miten herkullisia samaistuksia tai vertailukohtia tässäkin saadaan/ saataisiin nykypäivään tieteentutkijoiden ja vallankäyttäjien ristiriidasta erilaisissa järjestelmissä.
Brecht kyllä myös kirjoittaa herkullisesti Galileinsa henkilökohtaisista heikkouksista.Galileon koko elämä ja työ on todella mahtava aihe.
Mielestäni ohjaaja käytti liikaa temppuja näyttämöllä. Onneksi teksti on koko ajan niin hyvää ja voimakasta.
Kaikenkaikkiaan pidin Galilein elämästä, näytelmästä.
sunnuntai 2. toukokuuta 2010
ESITYSTALOUS, Espoon teatteri 28.4.2010
Kirjoitettu 2.5.2010
Samaa kuin viime blogissani : onneksi meillä on todella lahjakkaita, uusia näytelmäkirjailijoita ja nyt vuorossa oli Juha Jokela.Ajankohtaisia asioita, hyviä näkökulmia, useita ongelma-alueita.
Toisaalta minulla oli todella kovat odotukset loistavan Fundamentalisti-näytelmän ja uutuuden runsaan kehun ja kohun jälkeen.
Paljon tapahtui näyttämöllä ja ensin kritisoisinkin näytelmän pituutta. Aivan hyvin olisi voinut yli kolmetuntista esitystä tiivistää esim alkupuolen toistuvista sos.dem. puoluekokouksista, joista vähemmälläkin ymmärsi luutuneisuuden ja muutakin toistoa oli.
Kun kirjailija myös itse ohjaa, tapahtuu melkein aina turhaa pidentymistä. Jäin oikein miettimään, kuka vastaavassa on malttanut pysyä kohtuudessa ja siis iskevyydessä enkä keksinyt kuin Mika Myllyahon, päinvastaisia tapauksia runsaasti.
Tommi Korpela veti hyvin raskaan roolinsa yritysmaailman, esitystalouden magiamaailmasta kohti tragediaa. Taempana istuvat valittivat liiankin hiljaista äänenkäyttöä.
Martti Suosalo toi lavalle joka kerta sähköä koomisena, turunmurteisena "älynväläyksiä " suoltavana businessmiehenä.Todellakin Raision Borat- ja erinomaisen hyvä.
Videotekniikka on tullut teatteriin ja tässä se oli hyvin käytössä. Kevyen musiikin, vaikka tunnetunkin käyttö ei minua puhuttele niin kuin oli tarkoitus. Senkin käytön laajuutta pitäisi mielestäni varoa puheteatterissa, joskin livemusiikki näyttää kovasti tulleen nyt muotiin.
Sisällön ajankohtaisia ongelmia käsiteltiin taitavasti. Tapiola ja Espoon keskus tarjosivat hauskoja esimerkkejä älyttömän hajanaisesta ja erimielisestä espoolaisesta päätöksenteosta, jota seurasinkin tuskaantuneena läheltä lähes parikymmentä vuotta yhteiskunnallisten aineiden opettajana paikkakunnalla.
Akateemisen tutkijan köyhyysongelmat tuntuivat ajankohtaisongelmalta ja politiikasta löytyi tietysti myös ajankohtaisia herkuttelunäkökulmia.
Siis hyvä näytelmä, hyvä esitys, mutta tiiviyttä olisin toivonut.
Samaa kuin viime blogissani : onneksi meillä on todella lahjakkaita, uusia näytelmäkirjailijoita ja nyt vuorossa oli Juha Jokela.Ajankohtaisia asioita, hyviä näkökulmia, useita ongelma-alueita.
Toisaalta minulla oli todella kovat odotukset loistavan Fundamentalisti-näytelmän ja uutuuden runsaan kehun ja kohun jälkeen.
Paljon tapahtui näyttämöllä ja ensin kritisoisinkin näytelmän pituutta. Aivan hyvin olisi voinut yli kolmetuntista esitystä tiivistää esim alkupuolen toistuvista sos.dem. puoluekokouksista, joista vähemmälläkin ymmärsi luutuneisuuden ja muutakin toistoa oli.
Kun kirjailija myös itse ohjaa, tapahtuu melkein aina turhaa pidentymistä. Jäin oikein miettimään, kuka vastaavassa on malttanut pysyä kohtuudessa ja siis iskevyydessä enkä keksinyt kuin Mika Myllyahon, päinvastaisia tapauksia runsaasti.
Tommi Korpela veti hyvin raskaan roolinsa yritysmaailman, esitystalouden magiamaailmasta kohti tragediaa. Taempana istuvat valittivat liiankin hiljaista äänenkäyttöä.
Martti Suosalo toi lavalle joka kerta sähköä koomisena, turunmurteisena "älynväläyksiä " suoltavana businessmiehenä.Todellakin Raision Borat- ja erinomaisen hyvä.
Videotekniikka on tullut teatteriin ja tässä se oli hyvin käytössä. Kevyen musiikin, vaikka tunnetunkin käyttö ei minua puhuttele niin kuin oli tarkoitus. Senkin käytön laajuutta pitäisi mielestäni varoa puheteatterissa, joskin livemusiikki näyttää kovasti tulleen nyt muotiin.
Sisällön ajankohtaisia ongelmia käsiteltiin taitavasti. Tapiola ja Espoon keskus tarjosivat hauskoja esimerkkejä älyttömän hajanaisesta ja erimielisestä espoolaisesta päätöksenteosta, jota seurasinkin tuskaantuneena läheltä lähes parikymmentä vuotta yhteiskunnallisten aineiden opettajana paikkakunnalla.
Akateemisen tutkijan köyhyysongelmat tuntuivat ajankohtaisongelmalta ja politiikasta löytyi tietysti myös ajankohtaisia herkuttelunäkökulmia.
Siis hyvä näytelmä, hyvä esitys, mutta tiiviyttä olisin toivonut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)