18.teatteriesitys/ syksy 2011
Saiturin joulu toi jälleen iloksemme joulusadut Kansallisteatterin kauniiseen ,vanhaan saliin.Charles Dickensin kuuluisan näytelmän vuodelta 1843 (A Christmas Carol ) oli taidolla ja näyttävästi ohjannut, suomentanut ja sovittanut Kurt Nuotio.
Näimme herkullisesti näyttämölle sovitetun vanhan sadun, jonka oli taitavasti lavastanut Kati Lukka. Vanhat englantilaissävyiset puvut oli suunnitellut Tarja Simonen.
Lavalla hääri iso joukko väkeä, keskeisenä saituri Ebenezer Scroogena Kari Heiskanen, jonka roolisuoritusta on kovasti kehuttu, eikä syyttä. Näyttelijät vaihtoivat rooleja ja mukana oli myös lapsia.
Esitys oli ohjeistettu 6-100-vuotiaille. Jälkimmäinen puoli katsojista tuntui täysin lumoutuneena nauttivan näytelmästä. Jäin kuitenkin miettimään pienempien katsojien ymmärrystä, sillä satu on aika vaativa kaikkine joulunhenkineen ja takautumineen. Ehkä tästä kuuluu vielä lisää kommentteja ja ainahan on hyvä, jos on jotain etukäteen on kerrottu tarinasta.
Kuitenkin oli kaikille selvä, että hyvä voitti pahan ja ilkeän ja saiturin muuttuminen sai kaikki ympäristössä hyväntuulisiksi ja iloisiksi. Tätä muutosta kuvasi selkeästi Tero Jartti,Tulevan joulun henki ensin hurjan mustan kuoleman hahmona ja muutoksen jälkeen punakultaisena karkinjakajana.Katsomon lapsille heitettiin vakuudeksi karkkejakin lopuksi.
Uudenlainen, hyväksi muuttunut saituri tuotti suurta iloa ympäristössään.
Ihanasti soittivat kolme Brotherus-veljestä selloa, viulua ja kitaraa.
Loppuunmyyty katsomo selvästi piti näkemästään ja uskoisin , että mietittävää riitti myöhemminkin rikkaasta sisällöstä. Hyvä mieli tästä esityksestä jäi.
Nyt on sitten nähty runsaasti syksyn monipuolista teatteriohjelmistoa, monenlaisia, hyviä esityksiä. Vuosi vaihtuu, uudet esitykset ovat tulossa.
perjantai 30. joulukuuta 2011
sunnuntai 18. joulukuuta 2011
RAUDANLUJA RAKKAUS, teatteri Avoimet Ovet,13.12.2011
17.teatteriesitys/ syksy 2011
Heini Tola tekee suurenmoisen hienoa työtä teatteri Avoimissa Ovissa. Raudanluja rakkaus, Venny Soldanin ja Juhani Ahon avioliiton tarina liittyy monen vuoden hyviin kulttuurihistoriallisten naiskuvien sarjaan.
Kannattaa lukea käsiohjelmasta kirjailijan ja ohjaajan sana. Hänelle tutusta esityksestä Kuopiossa on hävitetty suuri joukko näytelmän rooleja ja jäljellä lavalla on neljä näyttelijää, jotka kertovat tarinan aivan oivallisesti.
Emmi Pesonen tekee hienon tulkinnan, voimakkaasta, määrätietoisesta ja kuitenkin kärsivästä Vennystä. Viehättävä ystävätär, Eva on tukena. Mikko Pörhölän Jussi sinkoilee suhdekuvioissaan hyvin ja neljäntenä on Tilly, Outi Vuoriranta.
Kaikki esitetään minimalistisin keinoin, usein varsin viitteellisesti ja todella miten äärettömän hyvin ja nautittavasti kaikki toimii.
Hauskasti alussa tulee mieleen antiikin draamat, kun aika ja paikka täytyy katsojille kertoa.
Mutta tämä riittää ja toimii ja on ihanaa tässä suuren kohelluksen maailmassa.
Hieno ohjaustyö, hieno näytelmä.
Lisäksi ajattelen, että odotukset Avoimissa Ovissa ovat jo nykyään korkealla, eikä mikään sitten todellakaan petä.
Ihana esitys.
Heini Tola tekee suurenmoisen hienoa työtä teatteri Avoimissa Ovissa. Raudanluja rakkaus, Venny Soldanin ja Juhani Ahon avioliiton tarina liittyy monen vuoden hyviin kulttuurihistoriallisten naiskuvien sarjaan.
Kannattaa lukea käsiohjelmasta kirjailijan ja ohjaajan sana. Hänelle tutusta esityksestä Kuopiossa on hävitetty suuri joukko näytelmän rooleja ja jäljellä lavalla on neljä näyttelijää, jotka kertovat tarinan aivan oivallisesti.
Emmi Pesonen tekee hienon tulkinnan, voimakkaasta, määrätietoisesta ja kuitenkin kärsivästä Vennystä. Viehättävä ystävätär, Eva on tukena. Mikko Pörhölän Jussi sinkoilee suhdekuvioissaan hyvin ja neljäntenä on Tilly, Outi Vuoriranta.
Kaikki esitetään minimalistisin keinoin, usein varsin viitteellisesti ja todella miten äärettömän hyvin ja nautittavasti kaikki toimii.
Hauskasti alussa tulee mieleen antiikin draamat, kun aika ja paikka täytyy katsojille kertoa.
Mutta tämä riittää ja toimii ja on ihanaa tässä suuren kohelluksen maailmassa.
Hieno ohjaustyö, hieno näytelmä.
Lisäksi ajattelen, että odotukset Avoimissa Ovissa ovat jo nykyään korkealla, eikä mikään sitten todellakaan petä.
Ihana esitys.
maanantai 5. joulukuuta 2011
PIKKUJÄTTILÄINEN,Kansallisteatteri, Pieni, 1.12.2011
16. teatteriesitys/ syksy 2011
Katja Krohnin Pikkujättiläisessä liikuttiin ajan hermolla tieteen,geeniteknologian, tutkimuksen väärinkäytösten, nuorisomielenosoitusten ja perhedraaman puitteissa. Ehkä jopa liikaakin. Taas pohdin sitä onko hyvä, että kirjoittaja ja ohjaaja ovat sama henkilö.
Varsinkin alkupuolella ehti miettiä , että mitä tässä ajetaan takaa,asioita tuntui riittävän.
Jälkipuolella seurasi draamaa sitten ihan hereillä.
Wanda Dubiel on hyvä näyttelijä ja tehnyt viime vuosina hienoja naisrooleja Avoimissa Ovissa. Nyt oli revettävä moneen suuntaan ja huudoksi meni usein.Epäilen ohjaajaa.
Samuli Niittymäen 17-vuotias lukiolainen , Karo toi mieleen hyvin hellyyttävän roolin Nuorempana veljenä muutama vuosi sitten.
Näyttämöllä oli liikkeellä liikemiesroistoja ja poliisejakin. Välillä oltiin Suomessa ja välillä Brysselissä.
No ei tämä nyt huono ollut, mutta joku hajanaisuus minua haittasi.Kyllä vaan rupean kaipaamaan näihin nykydraamoihin enemmän inhimillistä lämpöä ja huumoriakin. Näytteitä tälläisestä saatiin jonkin verran.
Katja Krohnin Pikkujättiläisessä liikuttiin ajan hermolla tieteen,geeniteknologian, tutkimuksen väärinkäytösten, nuorisomielenosoitusten ja perhedraaman puitteissa. Ehkä jopa liikaakin. Taas pohdin sitä onko hyvä, että kirjoittaja ja ohjaaja ovat sama henkilö.
Varsinkin alkupuolella ehti miettiä , että mitä tässä ajetaan takaa,asioita tuntui riittävän.
Jälkipuolella seurasi draamaa sitten ihan hereillä.
Wanda Dubiel on hyvä näyttelijä ja tehnyt viime vuosina hienoja naisrooleja Avoimissa Ovissa. Nyt oli revettävä moneen suuntaan ja huudoksi meni usein.Epäilen ohjaajaa.
Samuli Niittymäen 17-vuotias lukiolainen , Karo toi mieleen hyvin hellyyttävän roolin Nuorempana veljenä muutama vuosi sitten.
Näyttämöllä oli liikkeellä liikemiesroistoja ja poliisejakin. Välillä oltiin Suomessa ja välillä Brysselissä.
No ei tämä nyt huono ollut, mutta joku hajanaisuus minua haittasi.Kyllä vaan rupean kaipaamaan näihin nykydraamoihin enemmän inhimillistä lämpöä ja huumoriakin. Näytteitä tälläisestä saatiin jonkin verran.
sunnuntai 20. marraskuuta 2011
ANNA LIISA, musikaali, Tampereen työväenteatteri 19.11.2011
15.teatteriesitys/syksy 2011
Minna Canthin vanha näytelmä vuodelta 1895 oli muokattu TTT:n 110-v. juhlanäytelmäksi ja musikaaliksi.
Näimme koskettavan uudenlaisen esityksen. Päätyön,musikaalin käsikirjoituksen ja ohjauksen oli tehnyt Sirkku Peltola. 15 laulun sävellyksistä ja soitosta vastasi musiikkikokoonpano Hehkumo, jonka soittajilla oli useita erikoisiakin instrumenttejä lavalla käytössään.Musiikki soi kauniisti ja laulu raikasi.
Erinomaisia tanssikohtauksia esittivät tanssiteatteri Tsuumin kuusi tanssijaa. Heidän hyvä, sujuva liikkeensä ja liikehdintänsä jäi koko esityksestä päällimmäisenä ja ylimmäisenä mieleen.
12 näyttelijää esitti puhumalla ja laulamalla tekstin.
Kun Anna Liisa on tragedia, niin murhe ja tuska näkyi ehkä jo hiukan liikaakin pääosan esittäjä Suvi-Sini Peltolan kasvoilta lähes alusta asti ja koko ajan.
Minna Canth ( Teija Auvinen) oli pantu useampaan otteeseen lavalle taustoittamaan näytelmän aikakautta oman elämänsä pohjalta.
Värikkäimmän roolin teki mökin akka Hussona, Mikan äitinä Mika Honkanen, joka ulkonaisesti huopahattu päässään muistutti suuresti erästä suomalaista johtohenkilöä.
Musikaalin alkupuoli oli mielestäni vauhdikas, hyvä ja täyttä juhlaa.
Muttak kun loppupuoli oli yhtä pitkitettyä tragediaa, niin rupesin jo miettimään, että eikö kaikkea olisi voitu panna yhteen ja saada loppuosa näin supistettua.
Muutenkin useampi asia rupesi kiusaamaan minua,kuten esimerkiksi juhlakohtauksen puvut ja kampauksetkin, jotka oli tehty 1950-60-luvun muodin mukaan.Juhlien paritanssiakin rupesi pohtimaan, kun muistaa miten ihan muut tavat tanssissakin olivat muodissa.
Itse tapahtumat, koko draama ajoittuu kuitenkin 1800-luvun lopun yhteiskuntaan, sen moraaliin ja lakiin.
Sallittakoon myös pieni vertaus viime talven Teatteri Avoimien Ovien Canthiaan, jossa Heini Tola oli modernisoimisestaan huolimatta säilyttänyt aivan herkullisesti Minna Canthin kielen.
No niin. Synkkä siis on suomalaisen musikaalin kertomus ja vähän kateellisena muistelee vaikka Viulunsoittajan haikeita huumorikohtauksia kaiken murheen keskellä.
Mutta kokonaisuudessaan onnittelen TTT:tä hienosta ja liikunnallisesti vauhdikkaasta musikaalista. Kannattaa mennä katsomaan Tampereelle.
Minna Canthin vanha näytelmä vuodelta 1895 oli muokattu TTT:n 110-v. juhlanäytelmäksi ja musikaaliksi.
Näimme koskettavan uudenlaisen esityksen. Päätyön,musikaalin käsikirjoituksen ja ohjauksen oli tehnyt Sirkku Peltola. 15 laulun sävellyksistä ja soitosta vastasi musiikkikokoonpano Hehkumo, jonka soittajilla oli useita erikoisiakin instrumenttejä lavalla käytössään.Musiikki soi kauniisti ja laulu raikasi.
Erinomaisia tanssikohtauksia esittivät tanssiteatteri Tsuumin kuusi tanssijaa. Heidän hyvä, sujuva liikkeensä ja liikehdintänsä jäi koko esityksestä päällimmäisenä ja ylimmäisenä mieleen.
12 näyttelijää esitti puhumalla ja laulamalla tekstin.
Kun Anna Liisa on tragedia, niin murhe ja tuska näkyi ehkä jo hiukan liikaakin pääosan esittäjä Suvi-Sini Peltolan kasvoilta lähes alusta asti ja koko ajan.
Minna Canth ( Teija Auvinen) oli pantu useampaan otteeseen lavalle taustoittamaan näytelmän aikakautta oman elämänsä pohjalta.
Värikkäimmän roolin teki mökin akka Hussona, Mikan äitinä Mika Honkanen, joka ulkonaisesti huopahattu päässään muistutti suuresti erästä suomalaista johtohenkilöä.
Musikaalin alkupuoli oli mielestäni vauhdikas, hyvä ja täyttä juhlaa.
Muttak kun loppupuoli oli yhtä pitkitettyä tragediaa, niin rupesin jo miettimään, että eikö kaikkea olisi voitu panna yhteen ja saada loppuosa näin supistettua.
Muutenkin useampi asia rupesi kiusaamaan minua,kuten esimerkiksi juhlakohtauksen puvut ja kampauksetkin, jotka oli tehty 1950-60-luvun muodin mukaan.Juhlien paritanssiakin rupesi pohtimaan, kun muistaa miten ihan muut tavat tanssissakin olivat muodissa.
Itse tapahtumat, koko draama ajoittuu kuitenkin 1800-luvun lopun yhteiskuntaan, sen moraaliin ja lakiin.
Sallittakoon myös pieni vertaus viime talven Teatteri Avoimien Ovien Canthiaan, jossa Heini Tola oli modernisoimisestaan huolimatta säilyttänyt aivan herkullisesti Minna Canthin kielen.
No niin. Synkkä siis on suomalaisen musikaalin kertomus ja vähän kateellisena muistelee vaikka Viulunsoittajan haikeita huumorikohtauksia kaiken murheen keskellä.
Mutta kokonaisuudessaan onnittelen TTT:tä hienosta ja liikunnallisesti vauhdikkaasta musikaalista. Kannattaa mennä katsomaan Tampereelle.
METSÄ, Helsingin kaupunginteatteri, Suuri, 16.11.2011
Olipa aivan ihanaa katsoa metsää ja nyt tämä tarkoittaa suurenmoisen kaunista lavastusta, jonka oli myös tehnyt venäläinen Aleksander Glazunov ja fondit maalannut Markku Kunnari.Kun siihen lisättiin Kaupunginteatterin taitava, monipuolinen valojen käyttö ja koko tämä nykytekniikka niin lähes kolme tuntia sai nauttia upeista metsäkuvista ja yksin se oli jo suuri ilo.
Muutenkin venäläisesitys toimi oikeassa epookissa, jota ei Suomessa ole vuosikausiin erityisemmin kunnioitettu, monesti ihan päinvastoin.Uskon ainakin vanhemman yleisön todella nauttivan oikean epookin kauneudesta.
Maly-teatterin johtaja Juri Solominin ohjaus seurasi venäläisen Ostrovskin näytelmää, vuodelta 1871 kunnon klassikkona.
Tosin ohjaaja ohjelmistokirjassa vertaa Metsän "herkullisesti kuvattujen ihmisuhteiden taloudellisia ehtoja ja elämän lainalaisuuksia kuin suoraan omasta ajastamme oleviksi".
No tästä ajattomuudestahan juuri tuntee klassikon.Näytelmä on edelleen suosittu Venäjällä.
Entäs sitten näyttelijät-tunteeko heidät slaaveiksi, venäläisiksi.
Mielestäni monesta roolisuorituksesta puuttuivat nämä piirteet. Se mitä jäin kokonaisuutena kaipaamaan oli venäläisyyteen kaikissa vanhoissa muistoissani liittyvä tunteellisuus, sentimentaalisuus.
Ajoittain minua häiritsi suomalainen suoraviivaisuus, kun näytelmä nyt kuitenkin kuvaa farssimaisesti venäläismaailmaa ja siltä kannalta minä ainakin asetuin tarinaa ja sen esittäjiä mutkikkaine kiemuroineen seuraamaan.
No sitten on tietysti yksi täydellinen suoritus, jossa kaikki oli juuri kohdallaan. Lasse Pöysti on loistava Karp, vanha lakeija. Ajattelen, että sortalaisyntyisellä Pöystillä on varmasti myös oikeita mielikuvia vanhasta venäläismaailmasta taitonsa lisäksi.Yleisön suosikiksi Lasse Pöysti taas kerran nousi.
Tietysti ohjaajan taito näkyy ja sitä täydentää ulkonaisesti täysin aikakautensa mukainen Aleksei Trefilovin puvustus.
Kuitenkin täytyy todeta, että kaksi kiertävää, työtöntä "maaseutu"näyttelijää Arkadi, Esko Roine ja Gennadi, Asko Sarkola, vaikkeivät ehkä ole kovin slaavilaisia, pelaavat hienosti ja herkullisesti yhteen vuosien kokemuksellaan. Pertti Koivulan, Ivan huijaa ja komentaa poikaansa myös uskottavalla tyypittelytaidolla.
Jos alkupuolella joskus tuntuu kehittely hiukan hitaalta, niin intensiivisesti seuraa näytelmän toista puolta ratkaisuineen.
Kaikenkaikkiaan pidin esityksestä.
Muutenkin venäläisesitys toimi oikeassa epookissa, jota ei Suomessa ole vuosikausiin erityisemmin kunnioitettu, monesti ihan päinvastoin.Uskon ainakin vanhemman yleisön todella nauttivan oikean epookin kauneudesta.
Maly-teatterin johtaja Juri Solominin ohjaus seurasi venäläisen Ostrovskin näytelmää, vuodelta 1871 kunnon klassikkona.
Tosin ohjaaja ohjelmistokirjassa vertaa Metsän "herkullisesti kuvattujen ihmisuhteiden taloudellisia ehtoja ja elämän lainalaisuuksia kuin suoraan omasta ajastamme oleviksi".
No tästä ajattomuudestahan juuri tuntee klassikon.Näytelmä on edelleen suosittu Venäjällä.
Entäs sitten näyttelijät-tunteeko heidät slaaveiksi, venäläisiksi.
Mielestäni monesta roolisuorituksesta puuttuivat nämä piirteet. Se mitä jäin kokonaisuutena kaipaamaan oli venäläisyyteen kaikissa vanhoissa muistoissani liittyvä tunteellisuus, sentimentaalisuus.
Ajoittain minua häiritsi suomalainen suoraviivaisuus, kun näytelmä nyt kuitenkin kuvaa farssimaisesti venäläismaailmaa ja siltä kannalta minä ainakin asetuin tarinaa ja sen esittäjiä mutkikkaine kiemuroineen seuraamaan.
No sitten on tietysti yksi täydellinen suoritus, jossa kaikki oli juuri kohdallaan. Lasse Pöysti on loistava Karp, vanha lakeija. Ajattelen, että sortalaisyntyisellä Pöystillä on varmasti myös oikeita mielikuvia vanhasta venäläismaailmasta taitonsa lisäksi.Yleisön suosikiksi Lasse Pöysti taas kerran nousi.
Tietysti ohjaajan taito näkyy ja sitä täydentää ulkonaisesti täysin aikakautensa mukainen Aleksei Trefilovin puvustus.
Kuitenkin täytyy todeta, että kaksi kiertävää, työtöntä "maaseutu"näyttelijää Arkadi, Esko Roine ja Gennadi, Asko Sarkola, vaikkeivät ehkä ole kovin slaavilaisia, pelaavat hienosti ja herkullisesti yhteen vuosien kokemuksellaan. Pertti Koivulan, Ivan huijaa ja komentaa poikaansa myös uskottavalla tyypittelytaidolla.
Jos alkupuolella joskus tuntuu kehittely hiukan hitaalta, niin intensiivisesti seuraa näytelmän toista puolta ratkaisuineen.
Kaikenkaikkiaan pidin esityksestä.
NISKAVUORI, Loviisan tarina, Hämeenlinnan kaupunginteatteri 10.11.2011
Tuttua Hella Wuolijoen Niskavuorta muokattuna useasta Niskavuori-näytelmästä Loviisan tarinaksi eli hänen näkökulmansa tarinaksi. Dramatisoinnin olivat tehneet Kaisa ja Matti Kuikkaniemi, tytär ja isä, joista jälkimmäinen ohjasi.
Ritva Oksasen hienoa tulkintaa on kiitetty ja kyllähän hän kehunsa ansaitsee. Näytelmä on ohjelmistossa jo toista vuotta.Myös nuori Loviisa, Liisa Peltonen oli hyvä niin alun vaiheissa kuin lopussa.
Näyttelijöitä oli lavalla paljon ja usein aika paikoilleen aseteltuna. Monet tyypit ovat jo mieleen iskostuneet ja monet tutut lauseet kuultiin lavalta.
Minua viehättivät taustafilminä vanhat, tutut kuvat heinänteosta ja muustakin vanhasta maalaistalon maisemasta. Näyttelijöistä voisi vielä mainita Juhania ja Aarnea esittäneen Turkka Mastomäen, joka oivasti kuvasi niskavuoren isäntien heikkouksia.
Esitys kesti 3 t. 15 minuuttia ja ehkäpä loppupuolen aika tasapaksuista kohtauksista olisi vaan voinut hiukan tinkiä. Mutta kaikkiaan kannatti käydä Hämeenlinnan teatterissa, hyvin kunnostetulla verkatehtaalla.
Kaikki suomen vanhat, lopettaneet tehtaat vaan kulttuurille tai nuorisolle.
Ritva Oksasen hienoa tulkintaa on kiitetty ja kyllähän hän kehunsa ansaitsee. Näytelmä on ohjelmistossa jo toista vuotta.Myös nuori Loviisa, Liisa Peltonen oli hyvä niin alun vaiheissa kuin lopussa.
Näyttelijöitä oli lavalla paljon ja usein aika paikoilleen aseteltuna. Monet tyypit ovat jo mieleen iskostuneet ja monet tutut lauseet kuultiin lavalta.
Minua viehättivät taustafilminä vanhat, tutut kuvat heinänteosta ja muustakin vanhasta maalaistalon maisemasta. Näyttelijöistä voisi vielä mainita Juhania ja Aarnea esittäneen Turkka Mastomäen, joka oivasti kuvasi niskavuoren isäntien heikkouksia.
Esitys kesti 3 t. 15 minuuttia ja ehkäpä loppupuolen aika tasapaksuista kohtauksista olisi vaan voinut hiukan tinkiä. Mutta kaikkiaan kannatti käydä Hämeenlinnan teatterissa, hyvin kunnostetulla verkatehtaalla.
Kaikki suomen vanhat, lopettaneet tehtaat vaan kulttuurille tai nuorisolle.
lauantai 5. marraskuuta 2011
LAINAHYÖHENISSÄ, Arena-teatteri, 2.11.2011
12. teatteriesitys/ syksy 2011
Täytyy tunnustaa, että alku oli hiukan hankala ja lopussa kiitos seisoi.
Esitys jotenkin kangerteli alussa, koska ehdin jo ajatella, että eihän tästä nyt tule mitään ja alkoi tuntua kyllästyttävältä teatterikauden teema homoista, transsuista ja sukupuoliongelmista. Minulle tämä oli jo kolmas asiaa koskeva näytelmä muutaman viikon sisällä.
Mutta hyvin jännästi esitys sai koko ajan lisää vauhtia.Yleisöä oli lähes täysi sali ja se innostui kovasti mukaan ja jälleen- iloinen tunnelma sai näyttelijätkin loistamaan.
Sinänsä kuuluisa näytelmä, joka on alkuaan ranskalainen 1970-luvulta, mutta myös kuuluisa Broadway-musikaaliversio ja menestyksellinen filmi tunnetaan lisäksi nimillä Zaza ja Hullujen häkki. Viimeeksi mainittu nimi viittaa Ranskan Rivieralla sijaitsevaan transsuyökerhoon, jonka omistaja Georges, Pertti Koivula joutuu ystävänsä, elämänkumppaninsa, kabareetähtensä Zazaan, Santeri Kinnusen kanssa melkoiseen sekamelskaiseen sotkuun. Neil Hardwickin ohjaaman musikaalin komediakäänteet kehittyvät nimenomaan jälkimmäisellä puoliskolla.
Mutta tanssijat,todella taitavat ja näyttäviin glitteriasuihin maskattuina vaikuttivat kyllä heti alusta alkaen ja jälleen on todettava, että näyttämöllä laulettiin hyvin.Iso orkesteri vauhditti esitystä kahdessa kerroksessalavan takaosassa.
Niinpä siis vauhdikkaan esityksen päättyessä, täytyi taas myöntää, että kannatti tulla katsomaan.
Musiikki eri muodoissa on myös selvästi vallannut teatterinäyttämöt.
Jo nyt haluaa näitä kolmea näytelmää vielä arvioida, niin Billy oli älykäs näytelmä ja hieno suoritus kaikkiaan. Homo omalla tavallaan valloittava ja tämä nyt sitten sitä glitteriä nautittavaksi.
Täytyy tunnustaa, että alku oli hiukan hankala ja lopussa kiitos seisoi.
Esitys jotenkin kangerteli alussa, koska ehdin jo ajatella, että eihän tästä nyt tule mitään ja alkoi tuntua kyllästyttävältä teatterikauden teema homoista, transsuista ja sukupuoliongelmista. Minulle tämä oli jo kolmas asiaa koskeva näytelmä muutaman viikon sisällä.
Mutta hyvin jännästi esitys sai koko ajan lisää vauhtia.Yleisöä oli lähes täysi sali ja se innostui kovasti mukaan ja jälleen- iloinen tunnelma sai näyttelijätkin loistamaan.
Sinänsä kuuluisa näytelmä, joka on alkuaan ranskalainen 1970-luvulta, mutta myös kuuluisa Broadway-musikaaliversio ja menestyksellinen filmi tunnetaan lisäksi nimillä Zaza ja Hullujen häkki. Viimeeksi mainittu nimi viittaa Ranskan Rivieralla sijaitsevaan transsuyökerhoon, jonka omistaja Georges, Pertti Koivula joutuu ystävänsä, elämänkumppaninsa, kabareetähtensä Zazaan, Santeri Kinnusen kanssa melkoiseen sekamelskaiseen sotkuun. Neil Hardwickin ohjaaman musikaalin komediakäänteet kehittyvät nimenomaan jälkimmäisellä puoliskolla.
Mutta tanssijat,todella taitavat ja näyttäviin glitteriasuihin maskattuina vaikuttivat kyllä heti alusta alkaen ja jälleen on todettava, että näyttämöllä laulettiin hyvin.Iso orkesteri vauhditti esitystä kahdessa kerroksessalavan takaosassa.
Niinpä siis vauhdikkaan esityksen päättyessä, täytyi taas myöntää, että kannatti tulla katsomaan.
Musiikki eri muodoissa on myös selvästi vallannut teatterinäyttämöt.
Jo nyt haluaa näitä kolmea näytelmää vielä arvioida, niin Billy oli älykäs näytelmä ja hieno suoritus kaikkiaan. Homo omalla tavallaan valloittava ja tämä nyt sitten sitä glitteriä nautittavaksi.
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
HOMO, Kansallisteatteri, Suuri 27.10.2011
11. esitys /syksy 2011
Homosta oli jo kuulunut senverran positiivista, että sellaista asettui Kansallisteatterin suurelta näyttämöltä odottamaan ja paljon koskettavaa, valoisaa ja hauskaakin lavalla tapahtui.Kokonaisuudessa näkyi ,kuului ja tuntui esiintyjien hyvä tuuli ja sujuva yhteistyö.
Pirkko Saision tuotteliaisuus on vaikuttavaa ja näytelmänrakentajan taito näkyi monessa käänteessä.Mainiota meininkiä saatiin aikaan esim. kansanedustaja Hellevi Teräksen-Rea Maurasen ja hänen omatuntonsa-Kristiina Haltun yhteiselolla ja sen vaikeuksilla.
Juha Mujeen aviopuoliso tarinoineen oli keskeiseti lavalla ja vekkuli koti-isä osuus nauratti yleisöä.
Pidin todella paljon Jussi Tuurnan musiikista, jota soittajat hyvin esittivät näyttämöllä. Homolle on annettu useita lisänimiä mm. Outojen ooppera ja informatiivisessa käsiohjelmassa Jussi Tuurna kertoo laajasti säveltämänsä musiikin koostuvan monesta eri lajista ja elementistä.Sujuvasti liikutaan tyylistä toiseen." Musiikin ja teatterin tekemisen ydin on yhdessä tekemisessä, ensemble-hengessä ja -asenteessa".
Yhteistyön onnistuminen välittyi katsomoon.
Tänä syksynä on Helsingin teattereissa monenlaista teatterin ja musiikin yhdistämistä.
Kaikki 12 näyttelijää lauloivat hyvin sekä monissa koskettavissa ja vauhdikkaissa suurkohtauksissa kuin myös herkissä duetoissa esim. Juha Mujeen ja Riku Niemisen kauniissa Veijon laulussa tai Terästen tyttären, Anna Paavilaisen esittäessä rajua laulua Rebekan epätoivosta.
Monet näyttelijät esittivät sujuvasti useita rooleja,joita Timo Tuomisella ja Antti Luusuaniemellä oli peräti kymmenen. Mukana on myös kolme nuorta teakilaista , joista Johannes Holopaisen Morits, Terästen au-pair "kuvankaunis kuin David" jää tässä roolissaan pysyvästi mieleen.
Oli hauskaa nähdä Suuri näyttämö täpötäynnä yleisöä, niin että sitä riitti runsaasti jopa toiselle parvelle.Ilahduttavan paljon oli yleisössä nuoria ja kaikki laulut palkittiin runsailla aplodeilla.
Hyvä ja mukava mieli jäi näytelmästä kokonaisuudessaan, mutta sitten kuitenkin hiukan kritiikkiä.
Saision näytelmätekstit ovat usein ylipitkiä ja niin oli yli kolmetuntinen Homokin, jota olisi mielestäni hyvin voinut tiivistää.
Näytelmän alanimenä on myös "anarkistinen musiikkifarssi " ja sitä anarkiaa tuntui olevan ainakin kansainvälisessä, historiallisessa homo-oopperassa vauhdikkaine historianhahmo-tulkintoineen . Stalin ja Hitler esiintyivät peräti kahdessa kuvaelmassa ja olisin kyllä koko tätä poliitikkokavalkadia tiivistänyt ja nopeuttanut.Vauhtiahan siinä riitti ja sinänsä hahmot tuntuivat herättävän yleisössä suurta hilpeyttä.
Loppupuolella oli tapahtumia niin runsaasti, että tarvitaan jälkikäteen käsiohjelman tekstit selvittämään andalusialaista homokylä-hanketta tai brittilaisen matemaatikon Alan Turingin ikävää kohtaloa.
Samoin olisi mielestäni riittänyt vähempikin Hellevi Teräksen henkilöittäminen tunnettuun poliitikko-esikuvaansa.
Homosta oli jo kuulunut senverran positiivista, että sellaista asettui Kansallisteatterin suurelta näyttämöltä odottamaan ja paljon koskettavaa, valoisaa ja hauskaakin lavalla tapahtui.Kokonaisuudessa näkyi ,kuului ja tuntui esiintyjien hyvä tuuli ja sujuva yhteistyö.
Pirkko Saision tuotteliaisuus on vaikuttavaa ja näytelmänrakentajan taito näkyi monessa käänteessä.Mainiota meininkiä saatiin aikaan esim. kansanedustaja Hellevi Teräksen-Rea Maurasen ja hänen omatuntonsa-Kristiina Haltun yhteiselolla ja sen vaikeuksilla.
Juha Mujeen aviopuoliso tarinoineen oli keskeiseti lavalla ja vekkuli koti-isä osuus nauratti yleisöä.
Pidin todella paljon Jussi Tuurnan musiikista, jota soittajat hyvin esittivät näyttämöllä. Homolle on annettu useita lisänimiä mm. Outojen ooppera ja informatiivisessa käsiohjelmassa Jussi Tuurna kertoo laajasti säveltämänsä musiikin koostuvan monesta eri lajista ja elementistä.Sujuvasti liikutaan tyylistä toiseen." Musiikin ja teatterin tekemisen ydin on yhdessä tekemisessä, ensemble-hengessä ja -asenteessa".
Yhteistyön onnistuminen välittyi katsomoon.
Tänä syksynä on Helsingin teattereissa monenlaista teatterin ja musiikin yhdistämistä.
Kaikki 12 näyttelijää lauloivat hyvin sekä monissa koskettavissa ja vauhdikkaissa suurkohtauksissa kuin myös herkissä duetoissa esim. Juha Mujeen ja Riku Niemisen kauniissa Veijon laulussa tai Terästen tyttären, Anna Paavilaisen esittäessä rajua laulua Rebekan epätoivosta.
Monet näyttelijät esittivät sujuvasti useita rooleja,joita Timo Tuomisella ja Antti Luusuaniemellä oli peräti kymmenen. Mukana on myös kolme nuorta teakilaista , joista Johannes Holopaisen Morits, Terästen au-pair "kuvankaunis kuin David" jää tässä roolissaan pysyvästi mieleen.
Oli hauskaa nähdä Suuri näyttämö täpötäynnä yleisöä, niin että sitä riitti runsaasti jopa toiselle parvelle.Ilahduttavan paljon oli yleisössä nuoria ja kaikki laulut palkittiin runsailla aplodeilla.
Hyvä ja mukava mieli jäi näytelmästä kokonaisuudessaan, mutta sitten kuitenkin hiukan kritiikkiä.
Saision näytelmätekstit ovat usein ylipitkiä ja niin oli yli kolmetuntinen Homokin, jota olisi mielestäni hyvin voinut tiivistää.
Näytelmän alanimenä on myös "anarkistinen musiikkifarssi " ja sitä anarkiaa tuntui olevan ainakin kansainvälisessä, historiallisessa homo-oopperassa vauhdikkaine historianhahmo-tulkintoineen . Stalin ja Hitler esiintyivät peräti kahdessa kuvaelmassa ja olisin kyllä koko tätä poliitikkokavalkadia tiivistänyt ja nopeuttanut.Vauhtiahan siinä riitti ja sinänsä hahmot tuntuivat herättävän yleisössä suurta hilpeyttä.
Loppupuolella oli tapahtumia niin runsaasti, että tarvitaan jälkikäteen käsiohjelman tekstit selvittämään andalusialaista homokylä-hanketta tai brittilaisen matemaatikon Alan Turingin ikävää kohtaloa.
Samoin olisi mielestäni riittänyt vähempikin Hellevi Teräksen henkilöittäminen tunnettuun poliitikko-esikuvaansa.
torstai 27. lokakuuta 2011
MAAMME,nykykuvia Suomesta, Willensauna 25.10.2011 (ennakko)
Ensimmäiseksi on todettava, että on positiivista, että nuoret naiset valloittavat näytelmäkirjailijoina ja dramaturgeina teatterinäyttämöitä. Tähän joukkoon kuuluu myös Elina Sicker, jonka työn oli ohjannut Anni Ojanen.
Rooleissa oli sekä vanhoja taitavia konkareita kuten Elli Castren ja Heikki Nousiainen,myös muita vakinäyttelijöitä aina sitten Teakilaiseen nuoreen asti.
Ihmettelemässä nyky-Suomea ja tuomassa vaikutelmia ja kuvia jälleen aika ankeasta maasta.
Ilmavalokuvaaja, Noora Dadu pyörii hämmentyneenä ankealla pellolla, jonka tulevasta kohtalosta on kyse ja tapaa joukon erilaisia asukkaita.Hiukan vaikeaa oli ajoittain seurata kuka ja mikä oli kyseessä.
Rohkeasti näytelmä liitetään Topeliuksen Maamme-kirjan ja Donnerin uudemman Maamme kirjan jatkoksi, nykyversioksi. Mielestäni asia toistetaan turhaan, kun en kuitenkaan saanut historiallista syvyyttä aiheeseen ( Kukin aika aina omien edellytystensä mukaisesti, tämän voi muistaa historiallisesna totuutena).
Laajoja videoita käytetään tehokkaasti koko Willensaunan näyttämöllä. Hauska on pikkunukkejoukko puhekuplineen ja nuorisokielen tekstiviestilyhenteineen. Mutta kenen asenteista ja mielipiteistä oli kyse?
Haravoin aseistettu asukasyhdistysjoukko jää mieleen. Onko kuorolausunta nyt uutta muotia , sitähän käytettiin myös Q:n uutuudessa?
Mutta liian suureellinen oli kummallisen ison kuopan avaaminen näyttämölle, oliko se tarpeellinen.
Jäin miettimään sitä voimakasta liikettä ja hauskuuttamista, jolla Ryhmiksessä on esitetty nykyolojen kritisointia tai parodiaa.
Toivottavasti tietynlainen jähmeys häviää esitysten myötä, tämähän oli vasta ennakko.
Esityksen kesto on hyvä ilman väliaikaa.
Rooleissa oli sekä vanhoja taitavia konkareita kuten Elli Castren ja Heikki Nousiainen,myös muita vakinäyttelijöitä aina sitten Teakilaiseen nuoreen asti.
Ihmettelemässä nyky-Suomea ja tuomassa vaikutelmia ja kuvia jälleen aika ankeasta maasta.
Ilmavalokuvaaja, Noora Dadu pyörii hämmentyneenä ankealla pellolla, jonka tulevasta kohtalosta on kyse ja tapaa joukon erilaisia asukkaita.Hiukan vaikeaa oli ajoittain seurata kuka ja mikä oli kyseessä.
Rohkeasti näytelmä liitetään Topeliuksen Maamme-kirjan ja Donnerin uudemman Maamme kirjan jatkoksi, nykyversioksi. Mielestäni asia toistetaan turhaan, kun en kuitenkaan saanut historiallista syvyyttä aiheeseen ( Kukin aika aina omien edellytystensä mukaisesti, tämän voi muistaa historiallisesna totuutena).
Laajoja videoita käytetään tehokkaasti koko Willensaunan näyttämöllä. Hauska on pikkunukkejoukko puhekuplineen ja nuorisokielen tekstiviestilyhenteineen. Mutta kenen asenteista ja mielipiteistä oli kyse?
Haravoin aseistettu asukasyhdistysjoukko jää mieleen. Onko kuorolausunta nyt uutta muotia , sitähän käytettiin myös Q:n uutuudessa?
Mutta liian suureellinen oli kummallisen ison kuopan avaaminen näyttämölle, oliko se tarpeellinen.
Jäin miettimään sitä voimakasta liikettä ja hauskuuttamista, jolla Ryhmiksessä on esitetty nykyolojen kritisointia tai parodiaa.
Toivottavasti tietynlainen jähmeys häviää esitysten myötä, tämähän oli vasta ennakko.
Esityksen kesto on hyvä ilman väliaikaa.
torstai 20. lokakuuta 2011
Katri Helena, kaupunginteatteri, suuri, 19.10.2011
no 9/ syksy 2011
Katri Helena-musikaali oli viihteellinen, visuaalisesti kaunis ja nostalginen esitys eli paljolti sellainen mitä odotinkin muutaman kohtauksen etukäteen nähtyäni.
Sanna Majuri esittää erinomaisesti sankarittaren roolin laulaa hyvin meille kaikille kovin tutut iskelmät ja innostunut täpötäysi yleisö taputtaa useasti ja usein häiritsevästi kesken esityksen.Suuri orkesteri kapellimestari Lasse Hirven johdolla soittaa komeasti ja jo monta kertaa on syystä ylistetty Kaupunginteatterin tanssiryhmää.Tanssijat ovat todella monipuolisen hyviä ja hauskoja vaikkapa mainiossa saunakohtauksessa tai vuosikymmenten tuttujen tanssien esittämisessä.
Ohjaus ja erinomainen koreografia on Tiina Brännaren.
Käsikirjoitus on Ilpo Tuomarilan. Olisikohan kuitenkin niin, että toisen puoliskon proffa- kohtauksia on jo liikaakin,kun lähdetään irvimään kirja-ja kulttuuripiirejä.
Kari Arffman tekee sinänsä hauskan koomisen professori-roolin. Hyvin he kaikki lavalla laulavat niin myös äiti, Sinikka Sokka kuin Timo Kalaoja , Sami Hokkanen.
Eija Vilpas naurattaa hilpeästi yleisöä, karajalaisyntyisenä fanittajana "ihhailijana ". Sari Siikander käärmeilee komeasti skandaalilehden inhoittavana toimittajana. Hänen puvustukseensa on satsattu tosi komeasti ( minulla ei ole tällä hetkellä käytössä ohjelmalehtistä) ja muutenkin puvustus on mainiota esim. 70-luvun Marimekko-kesäidyllissä. Samoin on kaunis lavastus tähtitaivaineen ja lopun silmiä hivelevinä lumimaisemina.
Eurovisioesitys Katson sineen taivaan jää monella tapaa kauniina mieleen.
Tuntui siltä, että aika moni tuli hiukan hämmentyneenä katsomaan vielä täysissä voimissa olevan laulajattaren elämäntarinaa. Useimmat tuntuivat pitävän näkemästään.
Ihan kauhean kummoinen tarina ei ole, ei tietystikään mikään syväluotaus, mutta viihtyisyyttä ja nostalgiaa se suurelle yleisölle tarjoaa kaikkine hyvine ja surullisinekin käänteineen ja varmasti tälläistäkin tarvitaan.
Katri Helena-musikaali oli viihteellinen, visuaalisesti kaunis ja nostalginen esitys eli paljolti sellainen mitä odotinkin muutaman kohtauksen etukäteen nähtyäni.
Sanna Majuri esittää erinomaisesti sankarittaren roolin laulaa hyvin meille kaikille kovin tutut iskelmät ja innostunut täpötäysi yleisö taputtaa useasti ja usein häiritsevästi kesken esityksen.Suuri orkesteri kapellimestari Lasse Hirven johdolla soittaa komeasti ja jo monta kertaa on syystä ylistetty Kaupunginteatterin tanssiryhmää.Tanssijat ovat todella monipuolisen hyviä ja hauskoja vaikkapa mainiossa saunakohtauksessa tai vuosikymmenten tuttujen tanssien esittämisessä.
Ohjaus ja erinomainen koreografia on Tiina Brännaren.
Käsikirjoitus on Ilpo Tuomarilan. Olisikohan kuitenkin niin, että toisen puoliskon proffa- kohtauksia on jo liikaakin,kun lähdetään irvimään kirja-ja kulttuuripiirejä.
Kari Arffman tekee sinänsä hauskan koomisen professori-roolin. Hyvin he kaikki lavalla laulavat niin myös äiti, Sinikka Sokka kuin Timo Kalaoja , Sami Hokkanen.
Eija Vilpas naurattaa hilpeästi yleisöä, karajalaisyntyisenä fanittajana "ihhailijana ". Sari Siikander käärmeilee komeasti skandaalilehden inhoittavana toimittajana. Hänen puvustukseensa on satsattu tosi komeasti ( minulla ei ole tällä hetkellä käytössä ohjelmalehtistä) ja muutenkin puvustus on mainiota esim. 70-luvun Marimekko-kesäidyllissä. Samoin on kaunis lavastus tähtitaivaineen ja lopun silmiä hivelevinä lumimaisemina.
Eurovisioesitys Katson sineen taivaan jää monella tapaa kauniina mieleen.
Tuntui siltä, että aika moni tuli hiukan hämmentyneenä katsomaan vielä täysissä voimissa olevan laulajattaren elämäntarinaa. Useimmat tuntuivat pitävän näkemästään.
Ihan kauhean kummoinen tarina ei ole, ei tietystikään mikään syväluotaus, mutta viihtyisyyttä ja nostalgiaa se suurelle yleisölle tarjoaa kaikkine hyvine ja surullisinekin käänteineen ja varmasti tälläistäkin tarvitaan.
lauantai 15. lokakuuta 2011
SOITA MINULLE BILLY, Teatteri Jurkka, 14.10.2011
Syksyn kahdeksas teatteriesitys tuotti eilisiltana todella ihastuttavan teatterinautinnon.
Osasin kyllä odottaa Joanna Haartilta hyvää suoritusta jo Hesarin ylistävän kritiikinkin perusteella ja miten huikea hän olikaan esittäessään jazzmuusikko Billy Tiptonin (s. 1914) erikoisen elämäntarinan aivan pikkutytöstä sairaaksi vanhuseksi.
Alussa muistui mieleen Joanna Haartin Rakkaudesta minuun-esityksen pikkutytön unohtumaton roolisuoritus ja lopun vanhuuskuvioissa tulivat mieleen hänen omat sanansa, että hän pitää myös vanhojen roolien esittämisestä.Todella oikeaan osuneelta tuntuu hänen saamansa Nuoren näyttelijän kannustusapuraha Ida Aalberg-säätiöltä.
Ennen muita hyviä roolisuosituksia, täytyy kehua Heini Junkkaalan hieno, monitasoinen teksti ja ohjaus. Soita minulle Billy on" jazzahtava tositarina salatusta sukupuolesta" eli tytöstä, joka muuttui mieheksi päästäkseen esiintymään jazzpianistina . Näin toteutui yli 50 vuoden muusikon ura, mutta tarinassa on monia tasoja.
Ohjelmalehtisessä on näytelmäkirjailija Heini Junkkaalan liikuttava kirje Billy Tiptonille ja kertomus, että kyseessä on fiktiivinen teos, kuvitelma siitä miten kaikki olisi voinut tapahtua.
Minna Haapkylä tekee aivan loistavasti kaikkiaan seitsemän roolia. Voiko enää olla viehättävämpää viettelykohtausta kuin kaunis näyttelijätär pitsiverhon takana keimailemassa. Todella ilo nähdä taitava Haapkylä onnistumassa teatterissa monien hyvien elokuvarooliensa jälkeen.
Aioin kirjoittaa teatterin lavalla , mutta Jurkan uskomattoman pienessä huoneteatterissahan ollaan kaikki ihan samassa sakissa , niin näyttelijät kuin yleisö.Uskomattomat ovat ne pienet efektit, tavarat, matkalaukut ym. joilla pelataan. Jurkassa tulee aina ajatelleeksi, että ainakaan täällä näyttelijä ei todellakaan voi fuskata esityksessään.
Hyvin onnistuu myös Karl-Kristian Rundman kahdeksassa eri roolissaan, erikoisesti liikuttavassa isä-roolissaan. Erikoinen oma kielikin värittää paikoin esitystä.
Myös musiikin esittäminen on ratkaistu hienosti, usein eteis-odotustilaa käyttämällä.
Taisi tulla aikamoista kehumista, mutta koko päivän olen muistellut ilolla ihastuttavan hyvää esitystä.
Jos nyt hiukan kriittisyyttä haluaa esittää, niin mielestäni esitys hiukan "laahasi " ensimmäisen puoliajan lopussa, mutta kun lopppuoli taas oli niin huikea, niin jäi esityksestä kokonaisuudessaan hieno kuva.
Suosittelen lämpimästi, kiitos Teatteri Jurkka !
Osasin kyllä odottaa Joanna Haartilta hyvää suoritusta jo Hesarin ylistävän kritiikinkin perusteella ja miten huikea hän olikaan esittäessään jazzmuusikko Billy Tiptonin (s. 1914) erikoisen elämäntarinan aivan pikkutytöstä sairaaksi vanhuseksi.
Alussa muistui mieleen Joanna Haartin Rakkaudesta minuun-esityksen pikkutytön unohtumaton roolisuoritus ja lopun vanhuuskuvioissa tulivat mieleen hänen omat sanansa, että hän pitää myös vanhojen roolien esittämisestä.Todella oikeaan osuneelta tuntuu hänen saamansa Nuoren näyttelijän kannustusapuraha Ida Aalberg-säätiöltä.
Ennen muita hyviä roolisuosituksia, täytyy kehua Heini Junkkaalan hieno, monitasoinen teksti ja ohjaus. Soita minulle Billy on" jazzahtava tositarina salatusta sukupuolesta" eli tytöstä, joka muuttui mieheksi päästäkseen esiintymään jazzpianistina . Näin toteutui yli 50 vuoden muusikon ura, mutta tarinassa on monia tasoja.
Ohjelmalehtisessä on näytelmäkirjailija Heini Junkkaalan liikuttava kirje Billy Tiptonille ja kertomus, että kyseessä on fiktiivinen teos, kuvitelma siitä miten kaikki olisi voinut tapahtua.
Minna Haapkylä tekee aivan loistavasti kaikkiaan seitsemän roolia. Voiko enää olla viehättävämpää viettelykohtausta kuin kaunis näyttelijätär pitsiverhon takana keimailemassa. Todella ilo nähdä taitava Haapkylä onnistumassa teatterissa monien hyvien elokuvarooliensa jälkeen.
Aioin kirjoittaa teatterin lavalla , mutta Jurkan uskomattoman pienessä huoneteatterissahan ollaan kaikki ihan samassa sakissa , niin näyttelijät kuin yleisö.Uskomattomat ovat ne pienet efektit, tavarat, matkalaukut ym. joilla pelataan. Jurkassa tulee aina ajatelleeksi, että ainakaan täällä näyttelijä ei todellakaan voi fuskata esityksessään.
Hyvin onnistuu myös Karl-Kristian Rundman kahdeksassa eri roolissaan, erikoisesti liikuttavassa isä-roolissaan. Erikoinen oma kielikin värittää paikoin esitystä.
Myös musiikin esittäminen on ratkaistu hienosti, usein eteis-odotustilaa käyttämällä.
Taisi tulla aikamoista kehumista, mutta koko päivän olen muistellut ilolla ihastuttavan hyvää esitystä.
Jos nyt hiukan kriittisyyttä haluaa esittää, niin mielestäni esitys hiukan "laahasi " ensimmäisen puoliajan lopussa, mutta kun lopppuoli taas oli niin huikea, niin jäi esityksestä kokonaisuudessaan hieno kuva.
Suosittelen lämpimästi, kiitos Teatteri Jurkka !
lauantai 1. lokakuuta 2011
GODOTA ODOTTAESSA, Kansallisteatteri, Pieni, 29.9.2011
Samuel Becketin kuuluisa näytelmä, absurdin draaman klassikko esitettiin aikoinaan Kansallisteatterissa varsin uutena, modernina näytelmänä (syntyvuosi 1949) ja silloin nimenä oli HUOMENNA HÄN TULEE.Se oli vuonna 1954 valmistuneen Pienen näyttämön kolmas ensi-ilta ja herätti yleisössä paljon ristiriitaisia tunteita.
Nyt syksyllä 2011 GODOTA ODOTTAESSA on loppuunmyyty koko syksyksi.
Näyttelijätyön juhlaa oli odotettavissa ja sitä myös saatiin Arto af Hällströmin ohjaamana.
Kulkuripari Vladimir, Esko Salminen ja Estragon, Eero Aho tekivät jälleen yhdessä hienoa työtä kuten ohjelmistossa edelleen menevässä Pitkän päivän matka yöhön-näytelmässä ja samoin Pukija on jäänyt voimakkaana mieleen.
Mikä nukkavieru pari he olivatkaan, Salminen aivan loistavana roolissaan kulkurina, joka vieläkin oli innostuva, kiltti ja hyväntuulisen pehmeä ja Aho puolestaan surkeana, valittavana pessimistinä.
Becketin oman selityksen mukaan kaksi muuta miestä tarvittiin rikkomaan monotoniaa. Hannu-Pekka Björkmanin ilkeä, kopiseva, komentava Pozzo piiskoineen ja Janne Reinikaisen fyysisisesti luhistunut orjapalvelija, joka yhtäkkiä puhkeaa uskomattomaan ,ajattelijan puheeseen täydentävät loistavasti kuvion myös toisen näytöksen luhistumisensa.Kokonaisuudesta muotoutuu absurdi kuvio.
Mutta miten liikuttava loppuratkaisu nähtiinkään, kun pääpari-kulkurit kuitenkin yrittävät ratkaisuksi koskaan saapumattoman Godon odottelussaan, että käsikädessä "lähdetään".
Vuorotteleville pikkupojille on varmasti elämys päästä sanansaattajina näyttelemään tälläisen hurjan tähtikaartin kanssa.
Becketin teksti oli nautittavaa näin esitettynä.
Katri Renton lavastus puineen ja yön kuineen sopi loistavasti näytelmään.
Toivoisin, että näytösten yleisö jonkin verran tietäisi etukäteen mitä menee katsomaan.Uskon , että sillä tavalla näytelmästä saa irti vielä paljon enemmän. Tämä muuten on ihan yleistoive nykyiselle teatteriyleisölle.
Nyt syksyllä 2011 GODOTA ODOTTAESSA on loppuunmyyty koko syksyksi.
Näyttelijätyön juhlaa oli odotettavissa ja sitä myös saatiin Arto af Hällströmin ohjaamana.
Kulkuripari Vladimir, Esko Salminen ja Estragon, Eero Aho tekivät jälleen yhdessä hienoa työtä kuten ohjelmistossa edelleen menevässä Pitkän päivän matka yöhön-näytelmässä ja samoin Pukija on jäänyt voimakkaana mieleen.
Mikä nukkavieru pari he olivatkaan, Salminen aivan loistavana roolissaan kulkurina, joka vieläkin oli innostuva, kiltti ja hyväntuulisen pehmeä ja Aho puolestaan surkeana, valittavana pessimistinä.
Becketin oman selityksen mukaan kaksi muuta miestä tarvittiin rikkomaan monotoniaa. Hannu-Pekka Björkmanin ilkeä, kopiseva, komentava Pozzo piiskoineen ja Janne Reinikaisen fyysisisesti luhistunut orjapalvelija, joka yhtäkkiä puhkeaa uskomattomaan ,ajattelijan puheeseen täydentävät loistavasti kuvion myös toisen näytöksen luhistumisensa.Kokonaisuudesta muotoutuu absurdi kuvio.
Mutta miten liikuttava loppuratkaisu nähtiinkään, kun pääpari-kulkurit kuitenkin yrittävät ratkaisuksi koskaan saapumattoman Godon odottelussaan, että käsikädessä "lähdetään".
Vuorotteleville pikkupojille on varmasti elämys päästä sanansaattajina näyttelemään tälläisen hurjan tähtikaartin kanssa.
Becketin teksti oli nautittavaa näin esitettynä.
Katri Renton lavastus puineen ja yön kuineen sopi loistavasti näytelmään.
Toivoisin, että näytösten yleisö jonkin verran tietäisi etukäteen mitä menee katsomaan.Uskon , että sillä tavalla näytelmästä saa irti vielä paljon enemmän. Tämä muuten on ihan yleistoive nykyiselle teatteriyleisölle.
perjantai 23. syyskuuta 2011
DON QUIJOTE ,Ryhmäteatteri, Helsinginkatu, 22.9.2011
Nautin suuresti Cervantesin vanhasta kunnon tekstistä. Don Quijote Vesa Vierikko esitti pitkiä monologejaan aivan loistavasti ja samaa on sanottava erinomaisesta Sancho Panzasta Pertti Sveholmista.
Vierikko oli jo ulkonaisesti aivan huikea roolihahmonsa, joka kulki kohti Surullisen hahmon ritarin surkeaa loppukohtaloa. Kaksikkoa katseli ja kuunteli mielellään ja ihaili vankkaa näyttelijätyötä.
Istuin kakkosrivillä ja vinosti edessäni istui "kuiskaaja", jonka ei kyllä tarvinnut ääneen sanoa mitään, mutta pitkät puhetekstit erotti kansiosta. Ajattelin, että kokeneet näyttelijät varmaan selvittivät mahdolliset "kömmähdyksensäkin" täysin huikealla ammattitaidollaan.
Muissa rooleissa vaihtoivat osia nopeassa tahdissa Ulla Tapaninen, Taisto Oksanen, Minna Suuronen ja erikoisesti nuoriin katsojiin vedonnut Janne Hyytiäinen.Puvustamisessa ja ylipäänsä roolihahmoissa Ryhmiksellä on perinteisesti mielikuvitusta ja taitoa. Hauskaa, että nyt ei käytetty videoscreenejä, sillä käsinveivattava vuoristomaisema-kulissi sopi alkuperäiseen 1600-luvun tyyliin.
Ohjaus, sovitus ja dramatisointi on Raila Leppäkosken.
Alkuperäisen suomentajankin voisi mainita.
Pidin suuresti ensimmäisestä jaksosta. Mutta jotain mielestäni hajosi jälkimmäisellä puolella. Näyttelijät käyttivät enemmän omia välihuutojaan, jotka selvästi vetosivat runsaaseen koululaisyleisöön. Minua se alkoi jo hiukan häiritä.
Esitys oli kolmetuntinen enkä voi olla ajattelematta, että loppupuolta olisi hyvin voinut lyhentää ja jämäköittää.
Ylipäänsä vastustan näitä nyt niin suosittuja kolmetuntisia esityksiä. Mieleeni tulee yksi ohjelmistossa edelleen pyörivä näytelmä eli Kansallisen Pitkän päivän matka yöhön, jossa pituus ei todellakaan alkanut ahdistaa edes toisella katsojakerralla. Useimmiten kolmituntisista voi hyvin kuvitella, että tiivistys parantaisi esitystä.
Erikoisessa, paksussa ohjelmalehtisessä oli rohkeasti koottu kriitikoiden happamia kommentteja eli" 30-vuotta taistelua tuulimyllyjä ja noitia vastaan".Huumoriksikin tarkoitettu kooste kertoo Ryhmiksen vahvasta suosiosta tänä päivänä.
Klassikkoa oli siis nautittavaa katsoa ja kuunnella. Mutta olisin toivonut runsaampaa Cervantesin ja tämän merkityksellisen ritariparodian esittelyä juuri siinä ohjelmakirjasessa.
Kotiinpaluuratikassa nuorten naiskatsojienkin kommentit , "että se tuntui aluksi lastennäytelmältä" kertovat vallitsevasta tiedon puutteesta.
Vierikko oli jo ulkonaisesti aivan huikea roolihahmonsa, joka kulki kohti Surullisen hahmon ritarin surkeaa loppukohtaloa. Kaksikkoa katseli ja kuunteli mielellään ja ihaili vankkaa näyttelijätyötä.
Istuin kakkosrivillä ja vinosti edessäni istui "kuiskaaja", jonka ei kyllä tarvinnut ääneen sanoa mitään, mutta pitkät puhetekstit erotti kansiosta. Ajattelin, että kokeneet näyttelijät varmaan selvittivät mahdolliset "kömmähdyksensäkin" täysin huikealla ammattitaidollaan.
Muissa rooleissa vaihtoivat osia nopeassa tahdissa Ulla Tapaninen, Taisto Oksanen, Minna Suuronen ja erikoisesti nuoriin katsojiin vedonnut Janne Hyytiäinen.Puvustamisessa ja ylipäänsä roolihahmoissa Ryhmiksellä on perinteisesti mielikuvitusta ja taitoa. Hauskaa, että nyt ei käytetty videoscreenejä, sillä käsinveivattava vuoristomaisema-kulissi sopi alkuperäiseen 1600-luvun tyyliin.
Ohjaus, sovitus ja dramatisointi on Raila Leppäkosken.
Alkuperäisen suomentajankin voisi mainita.
Pidin suuresti ensimmäisestä jaksosta. Mutta jotain mielestäni hajosi jälkimmäisellä puolella. Näyttelijät käyttivät enemmän omia välihuutojaan, jotka selvästi vetosivat runsaaseen koululaisyleisöön. Minua se alkoi jo hiukan häiritä.
Esitys oli kolmetuntinen enkä voi olla ajattelematta, että loppupuolta olisi hyvin voinut lyhentää ja jämäköittää.
Ylipäänsä vastustan näitä nyt niin suosittuja kolmetuntisia esityksiä. Mieleeni tulee yksi ohjelmistossa edelleen pyörivä näytelmä eli Kansallisen Pitkän päivän matka yöhön, jossa pituus ei todellakaan alkanut ahdistaa edes toisella katsojakerralla. Useimmiten kolmituntisista voi hyvin kuvitella, että tiivistys parantaisi esitystä.
Erikoisessa, paksussa ohjelmalehtisessä oli rohkeasti koottu kriitikoiden happamia kommentteja eli" 30-vuotta taistelua tuulimyllyjä ja noitia vastaan".Huumoriksikin tarkoitettu kooste kertoo Ryhmiksen vahvasta suosiosta tänä päivänä.
Klassikkoa oli siis nautittavaa katsoa ja kuunnella. Mutta olisin toivonut runsaampaa Cervantesin ja tämän merkityksellisen ritariparodian esittelyä juuri siinä ohjelmakirjasessa.
Kotiinpaluuratikassa nuorten naiskatsojienkin kommentit , "että se tuntui aluksi lastennäytelmältä" kertovat vallitsevasta tiedon puutteesta.
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
BROKEN HEART STORY, Q-teatteri, ennakko 20.9
Q-teatteri kuuluu suosikkeihini, mutta nyt oli kyllä aika outo esitys, jonka ennakkona eilen näin.Käsikirjoitus ja ohjaus Saara Turunen.
Tämänpäivän Hesari esittelee tekijän. nuoren näytelmäkirjailijan Saara Turusen (30 v.) toisen nuoren kirjailijan kera. Nuoret naiset kertovat lehdessä , että näytelmä ui suvereenisti viihdekuvaston virrassa ja välttää ironiaa.
Minusta näytelmä, joka onneksi kesti vain 1t.40 minuuttia oli kyllä aika surrealistinen. Ja kun nainen nuorena tyttönä (kaunis Laura Birn )haaveilee Pretty Womanista ja Richard Gerestä, niin eikös tämä nyt jo ole ironista huumoria. Ei sen nyt ihan pelkkää viihdevirtaakaan paloittelusurmineen ollut.
Itse tarina ei siis "kolahtanut", mutta hyviä näyttelijöitähän aina ilokseen katsoo.Elina Knihtilä oli viiksekäs vanha kirjailijatar, joka mm. etsi kadonnutta sieluaan ( Laura Birn). Ylermi Rajamaa mm. isänä ja Lotta Kalhua mm. äitinä tekivät aikamoista karikatyyriä. Lisänä useasssa roolissa olivat Emmi Parviainen (Kissa Daisynä mahtava popkorni-show) ja Eero Ritala mm. Hirvenä.
Videokuvaa käytettiin paljon isoille seinille ja musiikki soi kyllä ajoittain vihlovasti.
Kokonaisuus oli siis mielestäni aikamoisen ankea.
Tietysti on hyvä, että nuoret saavat mahdollisuuksia, mutta aikamoiseksi kokeiluksi tätä nimittäisin.
Tämänpäivän Hesari esittelee tekijän. nuoren näytelmäkirjailijan Saara Turusen (30 v.) toisen nuoren kirjailijan kera. Nuoret naiset kertovat lehdessä , että näytelmä ui suvereenisti viihdekuvaston virrassa ja välttää ironiaa.
Minusta näytelmä, joka onneksi kesti vain 1t.40 minuuttia oli kyllä aika surrealistinen. Ja kun nainen nuorena tyttönä (kaunis Laura Birn )haaveilee Pretty Womanista ja Richard Gerestä, niin eikös tämä nyt jo ole ironista huumoria. Ei sen nyt ihan pelkkää viihdevirtaakaan paloittelusurmineen ollut.
Itse tarina ei siis "kolahtanut", mutta hyviä näyttelijöitähän aina ilokseen katsoo.Elina Knihtilä oli viiksekäs vanha kirjailijatar, joka mm. etsi kadonnutta sieluaan ( Laura Birn). Ylermi Rajamaa mm. isänä ja Lotta Kalhua mm. äitinä tekivät aikamoista karikatyyriä. Lisänä useasssa roolissa olivat Emmi Parviainen (Kissa Daisynä mahtava popkorni-show) ja Eero Ritala mm. Hirvenä.
Videokuvaa käytettiin paljon isoille seinille ja musiikki soi kyllä ajoittain vihlovasti.
Kokonaisuus oli siis mielestäni aikamoisen ankea.
Tietysti on hyvä, että nuoret saavat mahdollisuuksia, mutta aikamoiseksi kokeiluksi tätä nimittäisin.
KERTOMUKSIA KEITTIÖSTÄ ,Kansallisteatteri, Omapohja, 19.9.2011
Sofi Oksasen tekstejä odottaa kiinnostuneena ja nämä tarinat, Kertomuksia keittiöstä oli lauluiksi säveltänyt ja myös esitti Maija Kaunismaa.
Illasta jäi värikäs ja lämmin tunnelma kokonaisuudessaan, vaikka naisen "kotiroolin" eri puolia, ankeita ja kostonhimoisiakin ajatuksia esitettiin reippaasti karrikoidenkin.
Kun esityksellä on yhteistyötä Ensi-ja Turvakotien liiton kanssa, niin joku arveli että rankempaakin tekstiä olisi ollut odotettavissa.
Eloisasti ja herkästi Maija Kaunismaa esiintyi voisi sanoa, että myös iloa ja veitikkamaisuutta säteillen.
Näin Kaunismaa loi mainiosti kaksitoista pienoismuotokuvaa naisesta. Esiintymisasut vaihtuivat koko ajan, oliko kyse nyt ohjelmalehtisen "karaktäärisuunnittelusta " ( Tiina Kaukanen).
Aivan ihastuttavan yllätyksen tarjosi Mikko Ijäs, taiteen maisteri joka digitaalisesti piirsi elävän lavastuksen kahdelle isolle valkokankaalle.Pidin tavattomasti nopeasti vaihtuvista kuvista, joita taustalle syntyi vauhdilla ja runsailla väreillä.Digitaaliset kuvat olivat paljon enemmän kuin osasin odottaa.
Ohjaaja on Titta Halinen. Esitys kesti vain tunnin, joka sekin oli sopivaa ja positiivista.
Illasta jäi värikäs ja lämmin tunnelma kokonaisuudessaan, vaikka naisen "kotiroolin" eri puolia, ankeita ja kostonhimoisiakin ajatuksia esitettiin reippaasti karrikoidenkin.
Kun esityksellä on yhteistyötä Ensi-ja Turvakotien liiton kanssa, niin joku arveli että rankempaakin tekstiä olisi ollut odotettavissa.
Eloisasti ja herkästi Maija Kaunismaa esiintyi voisi sanoa, että myös iloa ja veitikkamaisuutta säteillen.
Näin Kaunismaa loi mainiosti kaksitoista pienoismuotokuvaa naisesta. Esiintymisasut vaihtuivat koko ajan, oliko kyse nyt ohjelmalehtisen "karaktäärisuunnittelusta " ( Tiina Kaukanen).
Aivan ihastuttavan yllätyksen tarjosi Mikko Ijäs, taiteen maisteri joka digitaalisesti piirsi elävän lavastuksen kahdelle isolle valkokankaalle.Pidin tavattomasti nopeasti vaihtuvista kuvista, joita taustalle syntyi vauhdilla ja runsailla väreillä.Digitaaliset kuvat olivat paljon enemmän kuin osasin odottaa.
Ohjaaja on Titta Halinen. Esitys kesti vain tunnin, joka sekin oli sopivaa ja positiivista.
tiistai 20. syyskuuta 2011
VARHAISSYKSYN 2011 TEATTERIA/ RONJA, MEIDÄN POIKA, HANNAH JA RAKKAUS
Vuoden tauon jälkeen päätin jatkaa innokkaan teatterissakävijän blogikommentteja.
20.8.2011 RONJA RYÖVÄRINTYTÄR,Ryhmäteatteri, Suomenlinna.
Aina on yhtä mukavaa tehdä loppukesällä teatteriretki Suomenlinnan Hyvän Omantunnon linnakkeeseen. Nyt oli siis vuorossa nuorten näytelmä ja esittäjätkin nuoria, vuosikurssikavereita.
Menoa ja meininkiä oli lavalla. Rosanna kemppi paikkasi hyvin Ronjan roolin ja hyvä vastapari oli Birk, Ylermi Rajamaa. Akse Pettersson ohjasi.
Katsomossa oli paljon lapsia ja ihmeen hyvin he jaksoivat pitkän , kolmituntisen esityksen.
Mielestäni se kesto olikin ikävä puoli ja heikennys esityksessä. Monessa kohdin olisi esitystä voitu aivan mainiosti lyhentää esim molempien osien loppupuolella.
7.9.2011 MEIDÄN POIKA,Kaupunginteatteri, Pieni
Pasi Lampela, kirjoittanut ja ohjannut.
Ajankohtainen pommipoika-näytelmä esitti pienissä kohtauksissa Ville Variston , erinomaisesti näyttelevän Hannes Suomisen kulkua kohti pomminsa räjäyttämistä. Kaikki näyttelijät tekivät roolinsa hyvin, keskeisesti äitinä Merja Larivaara. Ehkä poliisi Volander, Rauno Ahonen toi kuulusteluissaan mukaan hiukan liikaa jenkkityyliä, Elina Hietalan Tyttökaveri oli myös aika ohuenlainen rooli.
Pari kriitikkoa on moittinut näytelmää , että se ei ole järisyttävä ja koskettava. Olen eri mieltä. Esitys oli hyvä.Pommin räjäytyksellä aloitettiin ja myös päätettiin.Pienissä episodeissa käsiteltiin erilaisia tilanteita. Näytelmä on hyvä pohja ajankohtaisille keskusteluille. Erinomaista oli myös 2 tunnin kesto eli sopiva pituus, joka erikoisesti ansioksi kun kirjoittaja-ohjaajat usein sortuvat liikaan pitkitykseen.
13.9.2011 HANNAH JA RAKKAUS, Korjaamo, Vaunuhalli.
Hannah Arendtin ja filosofiopettajansa Martin Heideggerin , juutalaisen tyttön ja natsin rakkaustarina.
Seela Sella oli loistava vanhana Hannahina. Pienin elein ja taidokkaasti esitetty vanha Hannah istui näyttämöllä melkein koko ajan ja muisteli.Elena Leeve sopi hyvin nuoren Hannahin rooliin. Matti Onnismaalla oli ongelmia äänensä kanssa. Kasimir Baltzar näytteli pariakin roolia sekä ystävänä että haastattelijana.
Savoyn Liebrechtin monia kysymyksiä pohdiskelevan näytelmän oli ohjannut rauhallisesti ja nautittavasti Taru Mäkelä.
20.8.2011 RONJA RYÖVÄRINTYTÄR,Ryhmäteatteri, Suomenlinna.
Aina on yhtä mukavaa tehdä loppukesällä teatteriretki Suomenlinnan Hyvän Omantunnon linnakkeeseen. Nyt oli siis vuorossa nuorten näytelmä ja esittäjätkin nuoria, vuosikurssikavereita.
Menoa ja meininkiä oli lavalla. Rosanna kemppi paikkasi hyvin Ronjan roolin ja hyvä vastapari oli Birk, Ylermi Rajamaa. Akse Pettersson ohjasi.
Katsomossa oli paljon lapsia ja ihmeen hyvin he jaksoivat pitkän , kolmituntisen esityksen.
Mielestäni se kesto olikin ikävä puoli ja heikennys esityksessä. Monessa kohdin olisi esitystä voitu aivan mainiosti lyhentää esim molempien osien loppupuolella.
7.9.2011 MEIDÄN POIKA,Kaupunginteatteri, Pieni
Pasi Lampela, kirjoittanut ja ohjannut.
Ajankohtainen pommipoika-näytelmä esitti pienissä kohtauksissa Ville Variston , erinomaisesti näyttelevän Hannes Suomisen kulkua kohti pomminsa räjäyttämistä. Kaikki näyttelijät tekivät roolinsa hyvin, keskeisesti äitinä Merja Larivaara. Ehkä poliisi Volander, Rauno Ahonen toi kuulusteluissaan mukaan hiukan liikaa jenkkityyliä, Elina Hietalan Tyttökaveri oli myös aika ohuenlainen rooli.
Pari kriitikkoa on moittinut näytelmää , että se ei ole järisyttävä ja koskettava. Olen eri mieltä. Esitys oli hyvä.Pommin räjäytyksellä aloitettiin ja myös päätettiin.Pienissä episodeissa käsiteltiin erilaisia tilanteita. Näytelmä on hyvä pohja ajankohtaisille keskusteluille. Erinomaista oli myös 2 tunnin kesto eli sopiva pituus, joka erikoisesti ansioksi kun kirjoittaja-ohjaajat usein sortuvat liikaan pitkitykseen.
13.9.2011 HANNAH JA RAKKAUS, Korjaamo, Vaunuhalli.
Hannah Arendtin ja filosofiopettajansa Martin Heideggerin , juutalaisen tyttön ja natsin rakkaustarina.
Seela Sella oli loistava vanhana Hannahina. Pienin elein ja taidokkaasti esitetty vanha Hannah istui näyttämöllä melkein koko ajan ja muisteli.Elena Leeve sopi hyvin nuoren Hannahin rooliin. Matti Onnismaalla oli ongelmia äänensä kanssa. Kasimir Baltzar näytteli pariakin roolia sekä ystävänä että haastattelijana.
Savoyn Liebrechtin monia kysymyksiä pohdiskelevan näytelmän oli ohjannut rauhallisesti ja nautittavasti Taru Mäkelä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)